Tämä maa on paska paikka, Mikael mietti
ja sytytti tupakkansa. Katoksen ulkopuolella satoi ties mitä paskaa, eikä mies
olisi ihmetellyt vaikka sieltä olisi kohta tippunut pieniä, karvattomia
nisäkkäitä. Marraskuu oli parhaimmillaan. Satoi jo kolmatta päivää putkeen,
eikä Mikael edes muistanut millaista oli kävellä kuivin jaloin ulkona.
Katulamput hehkuivat oransseina, yrittivät kai luoda edes jotakin valoa tähän
pimeyteen. Ihan älytöntä. Se idea yössä olikin, että olisi pimeää. Ihan niin
kuin ei riittäisi se, että kesä oli kuin yhtä pitkää päivää, jolloin todellakin
tuli valvottua melkein koko ajan ja riehuttua kännissä ympäri kyliä. Tosin
Mikaelin ajokortti oli nyt kuivumassa seuraavan vuoden, joten mies ei ensi
kesänä juurikaan lähtisi riehumaan. Sen takia hän oli nytkin bussipysäkillä,
odottamassa että jotakin tapahtuisi.
Ei se saatanan kyyti kuitenkaan tulisi. Pian hän luovuttaisi ja lähtisi liftaamaan. Pääsisi ainakin hetkeksi pois, jonnekin lämpimämpään ja kuivempaan. Tosin kello oli pian jo kahdeksan, eikä kukaan järjissään oleva olisi ulkona siihen aikaan, ei tällä säällä. Tietysti olisi niitä jo epätoivoisen puutteessa olevia amisjätkiä, jotka kulkivat autoillaan pitkin pääkatua ja huudattivat auton radiota niin, että kadun varrella olevien kerrostalojen ikkunat tärisivät. Mies inhosi heitä, halveksui heidän elämänsä päämäärättömyyttä. Sellaisille paskoille suurin saavutus elämässä oli se, että onnistui elämään keski-ikäiseksi sossun rahoilla ja sitten kuolla kun maksa lakkaa toimimasta.
Ei se saatanan kyyti kuitenkaan tulisi. Pian hän luovuttaisi ja lähtisi liftaamaan. Pääsisi ainakin hetkeksi pois, jonnekin lämpimämpään ja kuivempaan. Tosin kello oli pian jo kahdeksan, eikä kukaan järjissään oleva olisi ulkona siihen aikaan, ei tällä säällä. Tietysti olisi niitä jo epätoivoisen puutteessa olevia amisjätkiä, jotka kulkivat autoillaan pitkin pääkatua ja huudattivat auton radiota niin, että kadun varrella olevien kerrostalojen ikkunat tärisivät. Mies inhosi heitä, halveksui heidän elämänsä päämäärättömyyttä. Sellaisille paskoille suurin saavutus elämässä oli se, että onnistui elämään keski-ikäiseksi sossun rahoilla ja sitten kuolla kun maksa lakkaa toimimasta.
”Hei hintti!
Heitä sytkäri!” Mikael kuuli huudon ja kääntyi hitaasti katsomaan nenänvarttaan
pitkin, miten yksi näistä hänen niin rakastamistaan ihmisenpuolikkaista
löntysti häntä kohti housut melkein perseen alapuolella. Hankkisi vyön, tuo
näytti jo naurettavalta. Miten hän edes tarkeni tällä säällä pelkkä huppari
päässään? Mikael oli sentään tajunnut pukea päälleen talvitakin, huivin, pipon
ja lapaset ja silti häntä palelsi kuin tuuli olisi puhaltanut suoraan
vaatekerroksen läpi. No, joidenkin persettä ei näemmä tuuli halunnut
palelluttaa.
”No, se
sytkäri?” poika kysyi ja yritti näyttää kovalta. Mikaelin silmissä hän ei ollut
kuin 15 vuotias, yritti näyttää joltain mitä ei ollut ja joka vietti aikansa
pelaten sotapelejä juoden energiajuomia. Ylipainoakin oli näemmä kertynyt.
”Osta oma”,
Mikael totesi tupakka suupielessään ja puhalsi savua tuon pojan kasvoille.
”Ei oo
rahaa”, tuo apinan älykkyystasolla oleva olento marmatti. Mikael pyysi hiljaa
mielessään kaikilta apinoilta. Ei tuo ollut niin fiksu, korkeintaan kiven
tasolla, jos sitäkään.
Mikael ei
vastannut hetkeen, vaan poltti tupakkansa puoleen väliin ja katseli miten räntä
yritti värjätä maata valkoiseksi. ”Käy äitiltäs pyytämässä.”
Siinä
vaiheessa pentu tajusi luovuttaa ja häipyi kiroillen, haukkuen häntä kaikilla
synonyymeillä, mitä keksi sanalle homo. Mitä pahaa tuo näki homoissa? He olivat
parempia ihmisiä kuitenkin kuin se itse pysty olemaan. Tietenkin oli
poikkeuksiakin. Kuten Linneus. Se paska oli tasan yhtä tyhmä kuin tuokin, joka
lensi perseelleen astuessaan puoliksi jäätyneen lammikon päälle.
Linneuksen
ajatteleminen oli oikeastaan vain itsensä kiduttamista. Mikael totesi
lopettavansa sen, mutta silti miehen ivallinen hymy jäi silmäluomien taakse
kummittelemaan. Vittu sen paskiaisen kanssa. Ja ei kun ensi kesänä uudelleen,
Mikael mietti happamasti. Heti ensi kesänä kun Linneus palaisi pohjoiseen, he
olisivat taas kuin mitäkin jäniksiä kiima-aikana, toisissaan kiinni niin
tiukasti ettei heitä saanut erotettua kuin rautakangella. Muistot siitä, miten
he olivat yöllä uineet viileässä järvessä alasti ja melkein hukuttaneet
toisensa sen mutaiseen pohjaan, sai Mikaelin hymyilemään kuin rakastunut
teinityttö.
Jos vain
Linneus olisi jäänyt talveksi. Heistä olisi voinut tulla enemmänkin kuin
kesäromanssi, jotakin muuta kuin pahoittelevia sanoja kun kesä loppui ja he
lähtivät eri teille. Jo kolmen vuoden ajan Mikael oli syksyn alkaessa maannut
masentuneena sängyllään, sydän särjettynä ja viikon ajamaton sänki kasvoillaan.
Kunpa Linneus ei olisi koskaan palannut takaisin kotiinsa pohjoiseen, vaan
olisi jäänyt sinne pääkaupunkiseudulle flirttailemaan homokavereidensa kanssa
ja nauramaan sille, miten Mikaelin murre oli suorastaan syötävän suloista ja
miten hän kiroili kovaan ääneen kun Linneus lähenteli häntä saunassa.
Ja joka kesä
hän aneli Mikaelia tulemaan mukaansa. Mitä hän siellä tekisi? Tukehtuisi
pakokaasuihin, ihmisten paljouteen ja lopulta hirttäisi itsensä Linneuksen
tyylikkäästi sisustetun kämpän kattotuulettimeen. Hän oli inhonnut sitä paikkaa
jo silloin kun oli vain käymässä. Joten Mikael käynyt kuin kerran ja valitti
sitten kiireitään jos Linneus kutsui uudelleen käymään. Linneus tiesi, että Mikael
vihasi kaupunkia, hänen teennäisiä ystäviään ja ainaista melua. Mikael ei rakastanut
häntä tarpeeksi kestääkseen sen, ja hän rakasti kaupunkia liikaa voidakseen
jäädä Mikaelin luo. Elämä oli joskus perseestä ja joka vuosi mies totesi saman
asian samalla katkeruuden määrällä.
Lopulta
bussi tuli, viedäkseen hänet kotiin naapuripaikkakunnalle. Mikael heitti
tupakkansa maahan ja nousi kyytiin, tervehti kuljettajaa ja leimasi korttinsa.
Kyydissä oli vain vähän matkustajia ja kuljettaja näytti nukahtavan kohta
rattiin, jos ei pääsisi kahville.
Mikael istui
penkille, joka oli kaukana muista matkustajista ja laittoi kuulokkeet
korvilleen. Auto lähti liikkeelle ja mies jäi katsomaan ulos pisaroiden
läiskittämästä ikkunasta. Kohta tulisi talvi ja lumi todella jäisi maahan. Niin
hän ainakin toivoi. Joulu ei nimittäin tuntuisi miltään jos maa on edelleen
kurjan ruskea. Ja hänen pitäisi taas raahautua vanhempien luokse pahoittelemaan
sitä, ettei hänellä ollut varaa ostaa kellekään lahjoja. Ja paskat, ei hän
olisi osannut tehdä niin. Ei Mikael edes tuntenut niitä ihmisiä enää, hänen
vanhempansa olivat edelleen siinä uskossa että Mikael ei ollut mikään
puppelipoika ja hänen kaksi vuotta vanhemmat isosisaruksensa olivat enemmän tai
vähemmän naimisissa, toinen vasta menossa ja toisen vaimo jo odotti
esikoistaan. Ja Mikael vain istui nurkassa ja oli se perheen musta lammas,
hintti jolle isosisko piti rohkaisevia puheita ja jolle isoveli yritti puhua
naisten hienouksista ja metsästyksestä. Naiset olivat liian monimutkaisia
ymmärrettäviksi, eikä Mikaelilla ollut aikaa heitä lähteä opiskelemaan. Ja
vanhemmat edelleen kyselivät joka kerta, että milloin mies toisi tyttöystävän
näytille. Ehkä Mikael voisi jonkun hoitonsa pukea naiseksi ja viedä hänet äidin
tentattavaksi.
”Mikael?”
kuului ääni vaimeana miehen korville pauhaavan musiikin takaa. Murhaava ilme
kasvoillaan Mikael käänsi päätään ja näki Linneuksen villit luonnonkiharat
linja-auton heikossa loisteputkivalossa.
Voi-pyhä-paska. Mikaelin suu loksahti
auki. Hän sammutti musiikin ja laski kuulokkeet kaulalleen. Hetken miehet vain
tuijottivat toisiaan, Mikaelista tuntui kuin joku olisi läimäissyt häntä juuri
äsken kasvoille helvetin lujaa.
Linneus
istui penkille ja katsoi käsiään. Hänen toisen silmänsä ympärys oli musta ja
ranteissa oli mustelmia. ”Voinko mä tulla sun luo täksi yöksi?”
Mikael
nyökkäsi ja kurotti kättään kohti Linneuksen kättä. Käsi kuitenkin pysähtyi
ilmaan, kun Mikael ei tiennyt mitä tehdä. ”Mun porukat ei suostu ottaa mua
luokseen, enkä tiiä minne voisin mennä. En voinu kotiinkaa jäädä, hitto se
saatanan sairas mulkku olis tappanu mut.”
Jaahas,
Linneus oli näemmä mennyt pokaamaan väärän miehen homobaarista. ”Sie voit jäädä
miun luo.”
”Kiitos”,
vastaus oli melkein kuiskaus ja Linneus purskahti itkemään. Hän tarttui
Mikaelin ojennettuun käteen ja puristi sitä niin kovaa, että se sattui.
Kesäpoika
oli palannut pohjoiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti