Viimeiseen päivään

Viimeiseen päivään on uusin projektini, jota tulen päivittämään silloin tällöin, kun inspiraatio iskee. Toivottavasti pidät.

* * *

Jacques häpesi helvetisti, kun hän raukkamaisesti vain lastasi yliajamansa koiran autonsa perälavalle ja ajoi pois. Koira oli harmaa, isokokoinen ja sillä oli musta nahkapanta kaulassaan. Sen turkki oli pehmeä ja hyvin hoidettu, tuota koiraa oli rakastettu. Mies itse pelkäsi koiraa, vaikka se oli nyt hengetön. Syynä ei ollut vain se, että koira näytti erehdyttävän paljon sudelta. Hän oli pelännyt melkein kaikenlaisia koiria siitä lähtien kun yksi käyttäytymishäiriöinen hyökkäsi hänen kimppuunsa kun Jacques oli ollut 13 ja jättänyt pysyvät arvet miehen kasvoihin, vasempaan käsivarteen ja kylkeen. Koira oli lopetettu, mutta pelko oli jäänyt. Nyt syynä ei kuitenkaan ollut pelko, kun hän ajoi koiran ruumiin keskelle metsää ja raahasi sen muutaman metrin päähän miltei umpeen kasvaneelta tieltä. Hänellä olisi varaa maksaa mitään, jos koiran omistaja saisi tietää ja vaatisi korvauksia. Jacquesin tuurilla koira oli arvokaskin.

”Hemmetti, olen pahoillani”, mies mutisi kun jäi puuskuttaen katsomaan koiraa. Se oli tapahtunut niin nopeasti, koira oli juossut suoraan Jacquesin vanhan avolavan eteen, ilman mitään varoitusta. Hän tiesi, että hänen olisi kuulunut mennä etsimään sen omistajaa, mutta kuka nyt siinä tilanteessa olisi voinut toimia järkevästi? Ei ainakaan Jacques, sillä hän ei olisi muutenkaan saanut ajaa. Hän oli tulossa ystävänsä luota ja illan aikana oli tullut juotua useampikin olut. Kaikki oli mennyt niin totaalisen väärin sinä iltana, kaikki alkaen typerästä riidasta. Mies toivoi todella, että se ilta, tai oikeastaan jo yö, olisi pian ohi ja hän voisi kaatua omaan sänkyynsä ja käpertyä peiton alle. ”Olen niin pahoillani.”
Sen sanottuaan Jacques meni takaisin autolleen ja painoi hetkeksi otsansa vasten rattia. Juuri tällaisten asioiden takia hänen ei olisi kuulunut koskeakaan alkoholiin, siitä ei koskaan seurannut mitään hyvää, ainakaan hänelle. Jacques tiesi, oli aina tiennyt, ettei hän ollut syntynyt onnellisten tähtien alla. Jos hän olisi, kaikki olisi toisin, eikä häntä olisi vituttanut niin paljon, kun hän ajoi pois metsätieltä ja oli ajaa toisen auton kylkeen lähtiessään taas päätielle. Hetkeksi hän pysäytti auton ja hengitti syvään, kokosi itsensä ja toivoi, että alkoholi ei olisi sumentanut miehen tajuntaa niin paljoa. Kyllä Jacques tiesi, ettei siinä boolissa ollut vain viinaa, ja jos olikin, joku oli laittanut hänen lasiinsa jotain ylimääräistä.

Ihme kyllä, Jacques pääsi kotiinsa aiheuttamatta yhtään kolaria ja yhtään enempää yliajoja. Jättäessään autonsa paritalon pihaan hän pysähtyi hetkeksi ja jäi katsomaan kohtaa, johon koira oli osunut. Autoon ei ollut jäänyt lommoakaan, ei tietenkään, se oli yhtä kestävä kuin panssarivaunu, mutta siihen oli tarttunut verta ja harmaata karvaa. Väristen inhosta mies otti puutarhaletkun ja huuhteli veren pois. Kukaan ei koskaan saisi tietää mitään. Kun hän meni sisälle, hän kuuli television vaimean äänen olohuoneesta. Mies ei mennyt sinne, ei pakottanut itseään esittämään mitään isosiskolleen. Noëlle olisi kuitenkin nähnyt tekohymyn taakse ja pakottanut Jacquesin kertomaan kaiken, eikä mies olisi osannut keksiä mitään sopivaa valhetta. Sisko näki aina hänen lävitseen ja huomaisi kyllä, että Jacques ei ollut vain humalassa. Silloin ei olisi auttanut vakuuttelut siitä, ettei hän ollut alkanut taas käyttämään aineita. Tavallaan Jacques toivoi, että hän olisi. Silloin hän olisi saanut hetken tauon kaikesta, saanut ainakin hyvän syyn paeta maailmaa vieroitukseen ja jos Noëlle ei häntä sinne pakottaisi, niin miehellä ainakin olisi ollut se valheellinen hyvänolontunne, jota hän oli oppinut inhoamaan ollessaan kuivilla. Mutta ei, Jacques oli luvannut lopettaa ja sen hän oli tehnytkin, vaikka vieroitusoireet olivat viedä järjen.

Väsyneenä mies raahautui omaan huoneeseensa, joka oli aiemmin toiminut Noëllen vierashuoneena ja istui sängyn laidalle laittamatta valoja päälle. Ikkunasta tuleva katulamppujen valo sai kaiken näyttämään epätodelliselta ja rumalta. Hänen ihonsa oli normaalisti niin vaalea, että Jacquesia luultiin aneemiseksi, mutta nyt se näytti vain ruman kelmeältä. Katsoessaan käsiään mies tajusi, että hänen kämmenissään ja takkinsa hihoissa oli verta. Inhosta väristen hän veti takin päältään ja paiskasi sen lattialle. Hän käveli sen yli rynnätessään yläkerran kylpyhuoneeseen ja ehti juuri ajoissa oksentamaan vessanpönttöön. Noëllen oli pakko kuulla se, mutta sisko ei tullut yläkertaan. Ei tietenkään, ja hyvä niin. He olivat molemmat jo aikuisia, eikä se kuulunut toiselle, jos toinen tuli umpihumalassa kotiin. Jollakin tapaa Jacques kuitenkin toivoi, että olisi saanut nyt edes jonkinlaista lohtua jostakin. Vaikka hänellä oli kurjia päiviä ollut aiemminkin, ei mikään ollut vetänyt vertoja tälle.

Aamulla mies heräsi päänsärkyyn ja käänsi kylkeään lämpimän peiton alla. Jacques tiesi, että hänen pitäisi pian hakea särkylääkettä tai päivästä ei tulisi mitään. Hän jäi vielä hetkeksi makaamaan silmät kiinni ja nautti lämmöstä. Ulkona oli raikas syysilma, jonka mies saattoi haistaa raolleen jääneestä ikkunasta.

”Ehkä tänään on parempi päivä”, Jacques mietti ja värähti inhosta muistaessaan sen koiran. Sen eloton katse, sen harmaan turkin pehmeys kun hän oli kantanut koiran auton lavalle, kaikki se oli syöpynyt miehen mieleen, vaikka hän oli ollut humalassa ja kaikki muu edelliseltä illalta tuntui kuin unelta.

”Ylös sieltä, tai tulen kaatamaan päällesi kylmää vettä! Sinulla on tänään työvuoro kaupassa ja se alkaa tunnin päästä!” Noëlle karjui käytävästä. Huokaisten Jacques työnsi peiton päältään ja värisi kylmän ilman osuessa iholleen. Jotenkin hän oli onnistunut kaikesta huolimatta vaihtamaan päälleen yöpukunsa, helmasta rispaantuneen t-paidan ja shortsit. Mutisten kirosanoja mies laahusti käytävään ja sieltä kylpyhuoneeseen. Siellä peilistä häntä tuijottivat miehen omat kasvot, joissa näkyi tummat varjot silmien alla ja leuassa parin päivän sänki. Suoraan sanottuna hän näytti kauhealta. Jotenkin ulkonäöstä huolehtiminen oli taas jäänyt, kun mikään ei ollut huvittanut, eikä mikään tuntunut sen arvoiselta. Huokaisten mies haroi pitkäksi venähtäneitä vaaleanruskeita hiuksiaan taaksepäin ja tuijotti itseään silmiin.

”Haista paska”, mies totesi itselleen hiljaa ja kääntyi pois. Hänellä olisi vain vähän aikaa käydä suihkussa, ajaa parta ja saada itsensä näyttämään ihmiseltä, joten tuijottamiseen ei olisi oikeastaan aikaa. Mutta hän ei voinut olla tekemättä sitä, sillä yhä edelleenkin Jacques yritti päättää, pitikö ulkonäöstään. Jossakin vaiheessa mieheen oli iskenyt jonkinlainen kapinavaihe ja hän oli tehnyt kaikkensa erottuakseen massasta. Silloin hän oli ajellut hiuksensa sivuilta lyhyiksi ja värjännyt niitä ihmeellisillä väreillä, hän oli ottanut lävistyksiä ja niistä oli vielä muutamia jäljellä, kuten esimerkiksi kaksi rengasta alahuulessa ja muutamia korvissa. Se oli mennyt ohi, mutta toisaalta mies kaipasi sitä että ihmiset katsoivat häntä pitkään ja paheksuvasti. Nykyisin hän oli niin normaali sotkuisine hiuksineen ja normaaleine vaatteineen.  Harva katsoi Jacquesiin kahdesti.

”Se olisi sitten 16 dollaria” Jacques sanoi kyllästyneenä ja löi summan kassaan. Päivä ei ollut parempi, hän oli joutunut viiden minuutin myöhästymisen takia jäämään ylitöihin. Ulkona oli jo pimeää ja kauppa menisi kohta kiinni. Tietenkin Jacques oli kiitollinen siitä, että hänellä edes oli työpaikka ja hän sai siitä rahaa tarpeeksi elääkseen ja maksaakseen vuokraa siskolleen. Joskus hän vain joutui muistuttamaan itseään siitä, että hän oli kiitollinen.

”Hyvää päivänjatkoa”, mies toivotti ja huokaisi syvään. Hän avasi ponnarilla olleet hiuksensa ja veti sormensa hiustensa läpi. Tietenkin juuri sillä hetkellä Jacquesin pomo päätti kävellä ohi ja mulkaisi paheksuvasti ja osoitti omia hiuksiaan, jotka olivat siististi kiinni. Jos Jacquesilla olisi ollut varaa, hän olisi eronnut tuon vanhan harpun palkkalistoilta vaikka heti. Pikaisesti mies taiteili sotkuiset kiharansa jälleen ponnarille ja lähti sitten asiakkaiden puuttuessa järjestelemään hyllyjä. Kauaa hän ei ehtinyt sitä tehdä, ennen kuin kaupan oven kello kilahti ja vaistomaisesti Jacques nosti katseensa ja arvioi tulijan.

Hän näytti juuri sellaiselta, jolta Jacques oli varmaan ihmisten silmissä näyttänyt silloin joskus aikoinaan. Nuorella miehellä oli räikeän siniset hiukset, kalpeat kasvot, joista kirkkaankeltaiset silmät erottuivat selvästi voimakkaiden rajausten takia. Miehen huulet olivat vääntyneet pilkalliseen hymyyn ja hän tiesi selvästi huutavansa ympäristöönsä, että hän haki vaikeuksia. Hetken aikaa hän katseli ympärilleen, kunnes näki Jacquesin hyllyjen välissä ja lähti sitten marssimaan tätä kohti lanteillaan olevat ketjut kilisten vaimeasti. Katsoessaan lähestyvää miestä Jacques totesi, että hänen oli täytynyt aiheuttaa tismalleen samanlaista pahaa auraa ympärilleen ollessaan vielä tuossa vaiheessa elämässään.

Kädet rennosti risaisten farkkujen taskussa tämä punkkarintapainen mies pysähtyi Jacquesin eteen ja katsoi tätä hetken huvittuneena.

”Olen etsinyt sinua”, mies totesi.

”Voinko jotenkin auttaa?” Jacques kysyi ja mietti kuumeisesti, oliko nähnyt miehen joskus aiemmin. Saattoi olla, että he olivat nähneet jossain juhlissa, mutta Jacques oli ollut liian humalassa tai aineissa muistaakseen.

”Jos kerron sinulle isosta, harmaasta isosta koirasta, jolla on musta nahkakaulapanta, niin mitä sinä sanot?” mies kysyi ja otti hyllystä käteensä pesuainepakkauksen ja vilkaisi sen kylkeä välinpitämättömänä ennen kuin laittoi sen takaisin.

”Kuka hitto sinä olet?” Jacques kysyi ja etsi katseellaan jotakin, joka voisi pelastaa hänet tilanteesta. Jos tuo mies oli koiran omistaja, niin hän olisi kusessa. ”Onko se sinun koirasi?”
”Ei oikeastaan, satuin vain näkemään sen autosi luona”, mies vastasi ja virnisti pahaenteisesti. ”Näytti vihaiselta. Suorastaan riivatulta. Suosittelen olemaan erittäin nopea kun juokset autollesi.”
”Mutta…” Jacques aloitti ja vilkaisi taakseen, vaikka tiesikin, ettei hän näkisi takapihalla olevaa autoaan seinän läpi. ”Se kuoli. Minä olen varma siitä. Tunnetko sen omistajan? Minä korvaan sen kyllä.”

”Niinhän se kuoli. Kuolleilla vain on joskus paska tapa palata takaisin. Ne eivät ole enää niin mukavia palattuaan. Minulla on sinulle ehdotus”, mies sanoi ja salaliittolaisen elkein nojautui lähemmäs, kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuullut häntä. ”Minä metsästän sen sinulle. Varmistan ettei se palaa. En pyydä siitä paljoa, yhden pikku asian vain.”

Jacques pudisti päätään. ”Puhut järjettömiä. Mitä jos vain nyt lähtisit? En halua hankaluuksia.”

”Miten vain. Mutta minä odotan lähistöllä, jos vaikka muutat mielesi”, mies sanoi ja lähti ketjut kilisten pois kaupasta. Hieman vapisten Jacques meni kassalle ja aloitti päivän kassan laskemisen, samalla kun hänen pomonsa kävi lukitsemassa etuoven.

”No, ihan hyvä päivä, vai mitä?” neiti Harrison, Jacquesin pomo sanoi tullessaan hakemaan kassaa. ”Kuka tämä sinun ystäväsi oli?”
”Hän ei ollut ystäväni. En tunne koko tyyppiä”, Jacques vastasi ja hänen selkärangassaan kulki kylmiä väreitä, kun hän vain ajattelikin miestä.

Neiti Harrison otti Jacquesin ojentaman kassalippaan ja lähti edeltä takahuoneeseen. ”Ai. No olisi hän saanut jotakin edes ostaa. Muistathan tulla huomenna ajoissa.”

”Tietenkin”, Jacques vastasi ja kävi hakemassa takahuoneesta siivousvälineet. Neiti Harrison lähti jo pois, kun hän jäi yksin kauppaan siivoamaan käytäviä. Kauppa oli suorastaan aavemainen hiljaisena ja tyhjänä ihmisistä, eikä mies voinut olla ajattelematta sen kummallisen punkkarin puheita luututessaan lattioita. Ehkä hän ottaisi hänen neuvostaan oppia ja juoksisi tänään autolleen. Sitten hän pudisti päätään ja päätti, ettei hän antaisi jonkun sekopään puheiden haitata itseään. Jacques luuttusi lattiat loppuun ja meni takahuoneeseen ja sammutti myymälän valot. Nopeasti mies riisui esiliinansa ja puki päälleen takin ja vaihtoi kenkänsä. Sitten hän lähti ja lukitsi oven perässään.

Ulkona kävi raikas tuuli ja hetken aikaa Jacques jäi seisomaan ja tarkastelemaan ympäristöään. Mitään ei näkynyt missään, ei merkkiäkään koirasta, josta punkkari oli puhunut. Hitaasti, venytellen väsyneitä jäseniään mies käveli autolleen ja katseli kohti taivasta, jossa näkyi jo kirkkaasti loistavia tähtiä. Pian tulisi talvi ja tähtiä näkyisi aina vain aikaisemmin. Se oli ainoita hyviä puolia kylmän vuodenajan tulosta ja Jacquesin oli muistutettava itseään turhankin usein siitä, että talvessa oli jotain hyvääkin.

Hetken hapuiltuaan hän sai autonsa oven avattua ja kun hän oli kiipeämässä penkille, hän kuuli matalaa murinaa takaansa. Vaistomaisesti hän vilkaisi nopeasti taakseen ja nähdessään parin metrin päässä seisovan harmaan, isokokoisen koiran Jacques sai itseensä vauhtia ja pian hän istui kuskin penkillä ja paiskasi oven kiinni. Koira hyppäsi konepellin päälle ja raapi ikkunaa kynsillään ja mies auton sisällä jähmettyi kauhusta. Nähdessään tuon pedon läheltä hän ei voinut olla epäilemättä sitä, että tuo koira oli vähintäänkin riivattu. Sen silmät hehkuivat punaisina ja sen suusta lensi kuolaa, kun se haukkui hänelle.

”Aikamoinen, eikö vain”, Jacques kuuli äänen viereltään ja sai käännettyä katseensa pois koirasta. Pelkääjän paikalla istui jalat penkillä se punkkari, joka oli käynyt kaupassa. Kasvoillaan miehellä oli ivallinen hymy, aivan kuin tilanne huvittaisi häntä. ”Tarjous on yhä voimassa. Minä voin metsästää sen sinulle, pientä korvausta vastaan.”
”Kuka sinä olet?” Jacques kysyi ja käänsi taas katseensa koiraan.

”Camael, tuhoaja”, mies vastasi ja ojensi kättään. Jacques ei tarttunut siihen. ”No, joka tapauksessa. Minulla on sinulle kaksi vaihtoehtoa. Molemmissa tapauksissa sinä menetät sielusi ja kuolet, mutta et vain tee sitä vielä. Eli, ensimmäinen vaihtoehto on, että saat vuoden aikaa elää ja minä palvelen sinua kaikin tavoin, mitä nyt keksitkin pyytää. Toinen vaihtoehto on, että saat kolme vuotta ja tämä on ainoa palvelus, jonka sinulle teen.”

”Mikä hitto sinä olet?” Jacques huusi miehelle.

Camael huokaisi syvään. ”Johan minä sanoin. Olen tuhoaja. Olen demoni.”

”Miksi minä haluaisin myydä sieluni sinulle? En minä halua kuolla”, Jacques totesi järkyttyneenä. Tietenkin hänen aivojensa rationaalinen puoli huusi hänelle, ettei tämä voinut olla totta, mutta toisaalta kaikki muu huusi sitä vastaan. Jacques läimäytti itseään poskelle ja sai osakseen huvittuneen naurahduksen. ”Minä olen hereillä. Miten tämä voi oikeasti tapahtua?”

”Tervetuloa minun maailmaani. Valinta on sinun. Joko kuolet tuon otuksen hampaisiin viimeistään sitten, kun saavut kotiisi ja se saa sinut kiinni, tai sitten otat minun tarjoukseni vastaan ja elät onnellisena vielä jonkin aikaa”, Camael sanoi rauhallisesti. ”Voin vannoa, että minun tarjoamani loppu on täysin kivuton ja sinun ei tarvitse kärsiä lainkaan, edes sen jälkeen. Monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että he joutuisivat johonkin helvettiin sielunsa myymisen jälkeen, mutta voin vakuuttaa, ettet joudu sinne. Ikävä paikka tosin, en suosittele kuolemaan huono karma harteillasi. Ja huonoa karmaa sinulla tuntuu kyllä olevan vaikka muille jakaa.”
”Ei karmaa ole olemassakaan. Ja vaikka olisikin, eikö se olisi enemmän buddhalaisten juttu?” Jacques kysyi ja tunsi olonsa typeräksi puhuessaan niin tavallisista asioista demonille. Samaan aikaan koira raapi yhä auton tuulilasia ja sitä katsoessaan mies olisi halunnut vain herätä omasta sängystään ja huomata kaiken olleen unta. Hän oli kyllä jo todennut olevansa hereillä, eikä missään näkynyt merkkejä pelastuksesta. Oli vain hän, demoni ja riivattu koira.

”Minusta se on hyvä nimike sille, mitä sinulla on. Usko pois, kun sinun syntisi tai mitkä lie punnittaisiin, joutuisit suoraa päätä helvettiin. Minä en tarjoa sinulle vain pelastusta tuolta hirviöltä vaan pelastuksen helvetiltäkin. Moni ei saa tätä mahdollisuutta. Olet onnekas”, Camael sanoi hymyillen. Hymy oli kaikkea muuta paitsi ystävällinen.

”Minä… En voi uskoa tätä. Tässäkö kaikki sitten oli?” Jacques kuiskasi. ”Minä en ole vielä edes vanha.”

”Ei, ystäväiseni. Saat valintasi mukaan joko yhden tai kolme vuotta”, Camael lohdutti.

”Jos valitsen vuoden, sinä olet palvelijani sen ajan, eikö niin?”

”No en nyt sanoisi itseäni palvelijaksi. Tietenkin voit käyttää minua vessan siivoamiseen tai muuhun turhaan, mutta harva on tyytynyt siihen. Minä voin antaa sinulle kaiken, mitä haluat. Tietenkin lukuun ottamatta lisää elinaikaa, sitä minä en suostu tekemään.”

”Hyvä on. Jos kerran olen kuolemassa niin voin ihan hyvin tehdä sen niin, että nautin elämästäni ennen sitä. Minä otan sen vuoden ja sinut palvelukseeni”, Jacques sanoi vaimealla äänellä, katse jälleen kerran ulkona raivoavassa koirassa. Auton tuulilasissa oli jo syviä naarmuja.

Yllättäen Camael kumartui lähemmäs ja tarttui Jacquesin niskaan. Sekunnin ajan miehet tuijottivat toisiaan silmiin ja sitten Camael painoi huulensa vasten Jacquesin huulia.

”Mitä vittua sinä teet?” Jacques kysyi kun Camael irrotti otteensa ja vetäytyi kauemmas.

”Sinetöin sopimuksen”, Camael virnuili. ”Nyt olen sinun orjasi. Vuoden ajan saat pyytää minulta mitä ikinä vain keksitkin ja vastapalvelukseksi saan sinun sielusi.”

”Hankkiudu eroon tuosta koirasta”, Jacques komensi ja Camael nyökkäsi ja avasi auton oven. Demoni hyppäsi ulos ja kiipesi auton konepellille. Jacques katsoi aitiopaikalta, miten Camael tarttui toisella kädellään koiran pantaan ja miten demonin vapaaseen käteen kasvoivat huikaisevan pitkät, terävät kynnet. Kului vain silmänräpäys kun Camael survaisi kyntensä läpi riivatun koiran kaulan ja kerran korahdettuaan koira lakkasi liikkumasta. Se lyyhistyi tuulilasia vasten ja jätti siihen verivanan, mikä sai Jacquesin voimaan pahoin. Demoni työnsi velton koiran pois konepellin päältä ja virnisti Jacquesille.

”Minä taidan oksentaa”, Jacques mutisi itsekseen ja sai juuri ja juuri auton oven auki ennen kuin antoi ylen.