Ode à l'immortalité II

Tämä luku sisältää materiaalia, joka saattaa joitakin järkyttää. Toivottavasti kukaan ei saa mitän hirveitä traumoja.

 * * *

Linneus istui Mikaelin sängylle ja katsoi ympäri askeettisesti sisustettua yksiötä. Juuri mikään ei ollut muuttunut, muutama valokuva oli ilmestynyt telkkarin yläpuolella olevalle hyllylle, missä mies piti jousiammunnasta saatuja palkintoja. Linneus ei erottanut kuvien henkilöiden naamoja, eikä noussut ottaakseen asiasta selvää. Jos ne olivat kuvia Mikaelin poikaystävästä, hän ei välittänyt tietää. Hän tahtoi yhä ajatella, että tuo luonteeltaan juro karjalaismies oli yhä vain hänen, vaikkakin vain kesäisin.

”Otakko sie kahvia?” Mikael kysyi pienestä keittiöstään. Muuta asunnossa ei ollutkaan, kuin olohuoneen ja makuuhuoneen yhdistelmä, keittiö ja muun asunnon kokoon suhteettoman suuri kylpyhuone. Linneus tiesi, että Mikaelilla olisi ollut varaa isompaankin asuntoon. Hän vain väitti kaikille olevansa aina rahaton, jotta hänen ei tarvitsisi selittää mistä mies rahansa oikein repi. Tosin jos katsoi hieman tarkemmin asuntoa, niin sen joka ikinen huonekalu oli parasta laatua. Kaikki vain näytti niin yksinkertaiselta, ettei asiaa tullut ajatelleeksi. ”Joo, otan.”

”Miten sie nyt joitkaan kahvis? Mustana et ainakaan”, Mikael jutteli. Linneuksella oli ollut ikävä Mikaelin tapaa olla puuttumatta muiden asioihin. Jos hän olisi jonkin helsinkiläisen ystävänsä oven taakse ilmestynyt silmä mustana, olisi hänet passitettu suoraan lääkärille ja sieltä poliisiasemalle. Vaikka Linneus oli asunut Helsingissä viisivuotiaasta lähtien isänsä kanssa, oli hänessä sen verran jäljellä pohjoisen rujoutta, että ajatuskin oli vastenmielinen.

”Maidolla, ei sokeria”, Linneus huikkasi. Koko kämppä tuoksui Mikaelille, kahville, tupakalle ja jollekin Axen deodorantille. Ei tietoakaan mistään erikoisesta partaveden tuoksusta, ei mitään muuta kuin oleellinen. Linneus suoristi kädellään ryppyjä mustissa lakanoissa. Ne olivat karheat, luultavasti vaihdettu vasta äsken uusiin. Oliko Mikaelilla ollut yöseuraa, vai oliko hän vain siivonnut? Ajatus siitä, miten Mikael kiroili ollessaan alla, miten hän puristi lakanoita nyrkkiinsä ja puri tyynyä, jottei olisi herättänyt naapurissa asuvaa herkkäunista mummoa, täytti Linneuksen pään ja sai hänen ruumiinsa polttelemaan. Mutta miehellä oli ollut muitakin tässä sängyssä, kuin hän. Ei Linneus mitään selibaattia Mikaelilta odottanut, ei hän itsekään niin tehnyt. Mutta silti, mielikuva siitä miten Mikaelin mustaksi maalatut kynnet upposivat jonkun muun selkään, miten seksin jälkeen mies kääntäisi selkänsä jollekin muulle ja toivottaisi hyvää yötä aivan kuin olisi vittuuntunut koko maailmalle, suututti miestä. Niiden asioiden olisi pitänyt kuulua vain Linneukselle.

Mies hätkähti kun Mikael tyrkkäsi hänen käteensä kahvikupin. Mikaelin käsien ihohuokosiin oli jäänyt mustaa öljyä, hän oli taas viettänyt aikaansa vuokraamallaan autotallilla. Linneus oli viettänyt tuntikausia katsoen, miten hikinen ja likainen Mikael vietti aikaansa jonkin projektiautonsa parissa tai korjaili jonkun puolitutun moottoripyörää.

Miten Mikaelissa saattoikin olla niin monta eri ihmistä? Maanantaina mies saattoi leikkiä jotakin vitun neroa runoineen ja soitella melankolisia kappaleita kitaralla ja tiistaina hän oli lähdössä heittelemään polttopulloilla ihmisiä, joita hän inhosi. Sitten hän saattoi tarttua jouseensa, mennä ampumaan miljoona napakymppiä tai juosta sen aseen kanssa metsään ja tappaa jonkun viattoman peuran ja tukun jäniksiä. Ja illalla hän istui telkkarinsa ääreen ja muuttui nörtiksi joka pelasi jotakin typerää videopeliä aamukolmeen asti. Aina kun luuli tietävänsä kaiken, niin tuli jotakin uutta, joka sai taas pään sekaisin. Mikael oli samaan aikaan pimeä ja hämärä ihminen. Ei mitään päivänpaistetta siinä välissä. Mikael kuului pimeään.

Linneus oli kuullut Mikaelista ensimmäistä kertaa ollessaan kymmenen. Hän oli aina viettänyt kesät äitinsä luona ja seurallisena ihmisenä Linneus oli heti etsinyt käsiinsä jotakin seuraa. Ja he olivat puhuneet Mikaelista. Kaikki tiesivät kuka hän oli, mutta kukaan ei tuntenut poikaa. Tytöt kikattivat typerästi kun poika mainittiin, ja kun he kasvoivat vanhemmiksi, niin Mikaelista puhuttiin kuiskaten tai juteltiin siitä mitä hän oli tehnyt. Jätkä tuntui olevan jonkinlainen jumala tämän seudun nuorison joukossa. Joku vitun idiootti, joka ei millään olisi voinut tehdä kaikkea mitä hänestä sanottiin.

16 vuotiaana Linneus oli kävelemässä metsässä, nauttien sen viileistä varjoista kun hänen eteensä oli polulla astunut pitkäksi venähtänyt poika maastopuvussa. Hänellä oli sotkuiset, mustaksi värjätyt hiukset joihin oli tarttunut risuja ja villit vihreät silmät, jotka näyttivät tekevän syväluotauksen Linneuksesta kahdessa sekunnissa. Ja pitkäsormisissa käsissään pojalla oli taljajousi, joka oli viritetty, nuoli osoittaen suoraan Linneuksen otsaan.

”On noin 80 prosentin mahollisuus, ettei sinnuu koskaan löydettäis”, poika totesi tyynesti, asettaan laskematta. Linneus oli kusta housuunsa, hän oli kauhuissaan. Kuka hitto tämä oli? ”Mut riski on niin suuri, et taijan jättää väliin.”

Sitten hän laski jousensa ja jäi odottamaan, että Linneus tekisi jotakin. Ja niin hän tekikin, juoksi hitto vie niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.

Ja se oli ensimmäinen kerta kun hän näki Mikaelin.

Seuraavan kerran hän tapasi pojan, kun hänen äitinsä ja isäpuolensa raahasivat Linneuksen jonnekin hemmetin lavatansseihin. Mikael oli siellä ja heidän katseensa kohtasivat juuri, kun tummahiuksinen poika vei hänen isäpuolensa lompakon tämän takataskusta. Kun hän katosi lavan taakse, ei Linneus edes tiennyt miksi hän seurasi.

Siinä Mikael sitten oli, kaikessa synkkyydessään nojaamassa seinään, tupakoimassa. Pitkät sormet kävivät läpi isäpuolen lompakon sisältöä ja heittivät sitten kaiken turhan pojan jalkojen juureen.

”Aiokko sie mennä kertomaan jollekki? Anna mennä vaan, oon kuitenki vitun kaukana ennen ku mitään tapahtuu”, Mikael totesi ja vilkaisi Linneukseen.

”E-en. Miksi sä ton veit? Ei sillä kuitenkaan käteistä paljoo ole”, Linneus kysyi typerästi.

Mikael ei vastannut, käveli vain Linneuksen ohi. ”Mie lähen nyt keskustaan. Lähetkö seuraks?” Ja Linneus seurasi, kun ei parempaakaan keksinyt.

Mikaelilla oli jo silloin se hemmetin isokokoinen moottoripyörä, jonka ajamiseen pojalla ei varmasti vielä ikä riittänyt. ”Osaatko sä ihan varmasti ajaa tätä?”

”No ei kun aattelin työntää tän tonne saatanan keskustaan asti. Hyppää kyytiin”, Mikael mutisi ja väänsi avainta virtalukossa samalla kun heilautti jalkansa satulan yli. Vaikka Linneus oli tavallaan kauhuissaan, oli Mikael mustissa vaatteissaan tuon moottoripyörän kanssa seksikkäintä mitä hän oli nähnyt. Varmaan siksi hän suostui lähtemään kyytiin.

Heti kun hän oli kietonut kätensä Mikaelin ympärille, poika lähti liikkeelle. Linneuksen mielessä kävi, ettei heillä kummallakaan ollut mitään kypärää ja Mikael ajoi varmaan satasta pikkutiellä, joka oli mutkainen kuin serpentiini.

”Miun nimi on muuten Mikael!” poika karjui moottorin ärjynnän yli. Linneus puristi vain kiinni lujempaa. Ja niin hän tutustui legendaariseen Mikael Lehtoon.

Miten paljon Mikael olikaan muuttunut siitä. Nyt mies oli 20, maailman lannistama olento, joka kyyhötti yhä kaapissa ja toivoi ettei hänen tarvitsisi koskaan sieltä tulla ulos. Linneus ei edes tiennyt, mitä hänelle oli kuluneina vuosina tapahtunut. Kesä kesältä Mikael oli muuttunut hiljaisemmaksi, syrjään vetäytyvämmäksi ja sulkeutuneemmaksi.

”Mitäpä mietit?” Mikael kysyi ja puhalsi kahviinsa. Linneus tuijotti miehen sormia, joiden kynnet olivat lyhyiksi pureskellut ja niiden musta lakka oli karissut suurimmaksi osaksi pois.

”En ihmeempiä. Mites sulla on menny?” Linneus vastasi ja käänsi keskustelun Mikaeliin. Hän ei juuri halunnut puhua itsestään ja omasta tilanteestaan.

”Jaa, no siinähän tuo. Mie oon edelleen työttömänä, tavallaan, korjaan autoja aina kun huvittaa. Meinasin hakee kouluun, mutta siitä vittu mitään tullu”, mies totesi karkeaan tapaansa. Linneus oli jo tottunut siihen, että hän kertoi vain sen, mitä kuka tahansa olisi voinut saada selville. Ei mitään liian henkilökohtaista, ellei toinen osannut kysyä oikeita kysymyksiä.

Linneus joi kahviaan ja mietti. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi kysyä niitä asioita, jotka häntä mietityttivät eniten, sillä jos Mikael nyt ylipäänsä suostuisi vastaamaan, ei hän itse pitäisi vastauksesta. Ja sen vastauksen hän tiesi jo etukäteen. ”Vieläkö sä myyt ittees?”

Mikael purskautti kahvit suustaan ja alkoi yskiä. ”Vittuako se siulle kuuluu, saatana. Et sitten voi yhtään suorempaa kysyy vai?”

Linneus odotti, kunnes Mikaelin yskänpuuska oli laantunut. ”Mä haluisin tietää. Ihan vaan sikski, että jos sulle tulee joku asiakas, niin en sitten oo täällä tiellä.”

”Mie en ota niitä kotiini ja sie tiiät sen ihan vitun hyvin. Ja mie oon vähentäny helvetisti siitä, mitä miulla oli sillon joskus”, Mikael totesi ja pyyhki suutaan hihaansa.

”Miks sä sitten teet sitä? Menisit kouluun, hankkisit ammatin jossa saat vittu pitää housut jalassa ja persees koskemattomana”, Linneus mutisi vihaisena. ”Sä voisit ihan hyvin elää pelkällä autojen korjaamisella.”

”Ja vitut. Miulla on korjattavaa ihan vaan vittu sen takia, että tän kylän pervot tietää saavansa pikku lisämaksusta kiksauttaa helvetin hyvän näköstä mekaanikkoo kunhan niiden autot on korjattu. Miulla ei olis mitään, jos en tekis tätä”, Mikael vastasi tunteettomasti.

”Mikä vitun kiire sulla on hankkia rahaa? Sä pärjäisit ihan hyvin jos vaan opiskelisit ja hankkisit sitten työpaikan. Niin muutki tekee”, Linneus tokaisi ja mietti, miksi hän edes vaivautui. Ei Mikael kuitenkaan kuuntelisi.

Mikaelin kädet vapisivat. Linneus olisi halunnut tarttua miehen käteen ja pyytää anteeksi, mutta hänen ylpeytensä ei sallinut. ”Koska mie tarviin rahaa siihen, että pääsen pois täältä. Ja tää on nopein tapa. Mie en halua tuhlata elämääni siihen, et eka vittu opiskelen puol vuoskymmentä johonki ammattiin ja sitten vietän puolet elämästäni siinä työssä, että saan hankittua puolikkaan, lahonneen mörskän jostain mettästä.”

”Jaa sinnekkö sä sit haluat? Miks helvetissä?” Linneus kysyi purevammalla äänellä kuin oli tarkoittanut.

”Koska tää maailma ei kiinnosta minnuu. En mie halluu mitään lahoo mörskää, mie haluun olla vittu vapaa. Mie tiiän yhen kaverin, joka voi auttaa minnuu häviimään lopullisesti ja mie aion myös kadota. Mut tarviin siihen vitusti rahaa, käteisenä”, Mikael mutisi. ”Ja mie oon tehny typeriä asioita, joita mie maksan vieläki.”
”Kuten mitä?” Linneus intti, vaikka tiesi jo menevänsä liian pitkälle.

Mikael ei vastannut vaan nosti hihaansa ja näytti siinä olevaa arpea joka oli siinä ollut niin kauan kuin Linneus oli hänet tuntenut. ”Sä yritit tappaa ittes? Kyllä mä sen jo tiesin, mut miten se tähän liittyy?”

”Tää arpi ei oo siitä. Ja mie yritin tappaa itteni lääkkeillä molemmilla kerroilla, joten siitä ei oo jääny jälkiä. Tää tässä on merkki siitä kun satuin kerran pöllimään väärän tyypin lompakon. Se oli joku venäläinen, emmie ees tiiä mitä se täällä teki. Mut vein sen lompakon kun kerran siinä tyrkyllä sattu olemaan. Ja kun jäin kiinni, sain valita että katkasevatko käden vai alanko töihin sille paskiaiselle. Ekaks se oli ihan vaan aineiden välittämistä ja myymistä, mutta kun mie en enää halunnu tehä sitä niin ne vaan käski maksamaan miun tekemiset rahana. Se on helvetinmoinen summa ja mie en saa sitä millään kokoon jos teen normaalia työtä ja sitä on pakko maksaa kuukausittain”, Mikael selitti ja hieraisi arpea peukalollaan.

Linneus jäi miettimään hiljaa. Kyllä hän oli tiennyt, että tässä kaikessa oli taustalla jotain muutakin kuin pelkkä raha, muttei hän ollut osannut arvata, että tilanne olisi niin vaikea.

”Tuota, mä voin kyllä auttaa maksamaan sut irti siitä”, mies sanoi vaimeasti. Häntä oksetti ajatuskin siitä, miten hän oli saanut silloin joskus tietää Mikaelin tästä puolesta astetta järisyttävämmällä tavalla. ”Mitä vaan, ettei sun tarvii jatkaa tätä.”

”Haha, luuletko että en jatkais jos pääsisin eroon siitä velasta? Mie vaan tienaisin nopeemmin ja voisin lopettaa nopeemmin. Linneus, elä auta minnuu. Mie pärjään”, Mikael naurahti kuivasti ja joi kuppinsa pohjalta loput kahvit.

”Luuletko sä, että haluun, et joudut tekee sitä paskaa? Jos vaan voin jollain tapaa sen estää niin mä teen kaikkeni”, Linneus ärähti. ”Hitto, en oo vieläkään unohtanu sitä kun sain tietää. Haluisin edelleen tappaa sen paskiaisen.”

”Ei kaikki oo sellasia”, Mikael mutisi ja nousi viemään kuppinsa keittiöön.

Linneus oli polkenut pyörällään Mikaelin autotallin pihalle. Aurinko paistoi ja miestä hymyilytti. Mikael oli saanut ajokorttinsa vasta pari viikkoa sitten ja vietti silti aikansa korjaamassa autoaan. Linneus oli jo todennut muutamaan otteeseen, ettei se tulisi liikahtamaan minnekään. Mikael taas oli päättänyt todistaa, että ihmeitä tapahtuu ja vietti helteiset päivät auton alla.

Sisällä autotallissa soi kovaääninen musiikki, jotakin astetta raskaampaa, jota Linneus ei tuntenut. Hän inhosi sitä, että Mikael soitti musiikkia niin kovaa, että siinä saattoi tärykalvot puhjeta, joten hän päätti odottaa ulkona, että kappale vaihtuisi ja sitä seuraavana taukona hän juoksisi sisälle ja sammuttaisi stereot. Mutta kun tauko tuli, jäi Linneus paikoilleen. Sisältä kuului raskas huohotus, auton jousien kitinä ja ääni, joka tulee kun lanteet hakkaavat toisen miehen pakaroita vasten. Mitä helvettiä? Linneus ei edes huomannut, että Mikaelin soittama levy oli soinut loppuun, eikä musiikkia enää kuulunut.

Linneus kiersi autotallin toiselle puolelle ja katsoi sisälle likaisesta ikkunasta. Hän ei nähnyt kunnolla, mutta siinä, mitä autotallissa tapahtui, ei ollut mitään epäselvää. Joku mies oli painanut Mikaelin mahalleen auton konepellin päälle. Molempien miesten housut lojuivat myttynä heidän jaloissaan. Linneus ei ehtinyt nähdä paljoa, sillä vieras mies laukesi Mikaelin sisälle ja sai miehen kiroilemaan kovaan ääneen.

”Et vittu voinu sit ulos vetää?” Mikael ärisi.

”En helvetissä. Turpa kiinni, huora”, vieras sanoi takaisin ja veti vehkeensä ulos. Mies veti housut jalkaansa ja katsoi kun Mikael teki samoin. Sitten hän otti taskustaan muutaman setelin ja työnsi ne Mikaelin housujen vyötärön alle. ”Ens viikolla uusiks.”

”Kaipa sitä on pakko”, Mikael tokaisi ja veti rahat pois housuistaan, suoristi ne ja laittoi taskuunsa.

”Kiitä onnees, että siun ei tartte mikään erikoisempi huora olla. Siusta ei olis mihinkään muuhun ku olemaan perse pystyssä, hintti”, mies nauroi kovaan ääneen. Linneus inhosi miestä välittömästi.

Mikael otti lattialta tupakka-askin ja otti sieltä yhden savukkeen, jonka työnsi huuliensa väliin. ”Jos olisin sie, en sanois minnuu hintiks. Huomasitko, että panit minnuu just äsken. Se tekee siusta ihan yhtä paljon hintin kun mie olen.”

Mies sylkäisi lattialle räkäklimpin. ”Mie panin sinnuu ihan vaan hyvästä tahosta. Ja tällä kylällä ei muita tuollasia hinttihuoria ole, eikä kyllä oo minkään muunkaanlaisia huoria. Saatpa sieki jostain rahaa.”

”Miten vaan. Painu nyt naimaan sitä tyttöystävääs. Sehän on paksuna? Ookko ihan varma että on siun pentus?” Mikael nälvi ja mies puristi kätensä nyrkkiin ja lähti.

Linneus nojasi autotallin seinää vasten ja puri nyrkkiään.