Linneus heräsi keskellä yötä siihen, kun Mikaelin puhelin alkoi soittaa Britneyn Toxic-kappaletta, tai jotakin cover versiota siitä. Unisena Mikael ynähti ja kurotti kättään Linneuksen yli, ottaakseen puhelimen yöpöydältä.
”Mitä nyt?” Mikael vastasi puhelimeen ja joutui heti saman tien nostamaan sen pois korvaltaan, kun kovaääninen mies vastasi hänelle. Linneus saattoi kuulla puhelimesta tulvivan mekastuksen, joka oli varmaankin lähtöisin baarista.
”Kerro uudelleen. En saanu mitään selvää”, Mikael mutisi ja sai vastaukseksi naurua. Linneus kuuli sen yhtä selvästi kuin hän olisi ollut puhelimessa itse. Seuraavista sanoista hän ei saanut selvää mitään muuta kuin sanan ”huora” ja hänen mielensä synkkeni välittömästi.
”En vittu jaksa. Eti joku muu”, Mikael vastasi ja Linneus tiesi, millä asialla soittaja oli. Puhelimesta kuului epämääräistä örinää ja sitten puhelu katkesi.
”Haluutko sä puhua siitä?” Linneus kysyi.
”Mistä?” Mikael vastasi ja laittoi puhelimen yöpöydälle. Mikaelin läheisyys tuntui Linneuksesta vaikealta kestää, kun hän tiesi, mitä Mikael teki itselleen. Kun Linneus ei saanut sanottua mitään, Mikael käänsi kylkeään, kääntyi selin häneen. Vasta nyt Linneus tuli ajatelleeksi, että Mikael nukkui yleensä alusvaatteisillaan. Nyt hänellä oli kuitenkin päällään t-paita, jonka hän oli kuin ohimennen käynyt vaihtamassa päälleen vessassa. Aivan kuin mies olisi salannut jotakin.
”Ihan vaikka siitä, että miks sulla on t-paita päällä”, Linneus sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Hyvä mies, nyt on talvi, tai ainaki yrittää olla”, Mikael vastasi.
”Et sä ennen ole nukkunut paita päällä. Ja täällä on itse asiassa aika vitun lämmin”, Linneus sanoi.
”Jos sie haluut sen pois miun päältä, niin voit sie vaan sanoa. Mut oon nyt liian väsyny mihinkään pikapanoon, sori. Eikä muutenkaa huvita”, Mikael murahti.
”En mä sillä. Mitä sä salaat?” Linneus kysyi.
Mikaelin vastaus oli tylyn kuuloinen. ”En juuri mitään. Johan mie kerroin siulle melkein kaiken. Antasit vaan olla.”
”Mikael…” Linneus kuiskasi ja hivutti kätensä varovasti Mikaelin selälle.
”Miehän sanoin, että anna olla!” Mikael ärähti ja ponnahti istumaan. Hän kömpi Linneuksen yli ja nousi sängystä, tarrasi lattialla lojuviin farkkuihinsa ja puhelimeensa ja marssi ulos asunnosta. Linneus jäi sänkyyn makaamaan ja sulki silmänsä. Olisi hänen pitänyt tietää, että tänne tulo oli huono idea.
Asunnon ovi kävi joskus puoli kolmen aikaan. Linneus istui sängyn laidalla ja katsoi, miten Mikael, joka oli mennyt ulos ilman kenkiä tai takkia, astui sisälle vapisevana ja marssi suoraan kylpyhuoneeseen. Kului vain hetki, ennen kuin suihkun kohina paljasti miehen menneen suihkuun. Linneus saattoi vain arvailla, missä Mikael oli ollut pari tuntia. Miehen ajatukset katkaisi vaimea nyyhkäisy, joka kaikui kylpyhuoneen kaakeliseinistä. Se sai Linneuksen jähmettymään paikoilleen hetkeksi. Hän ei ollut koskaan, ikinä, kuullut Mikaelin itkevän. Mikael ei koskaan näyttänyt tunteitaan muille.
Hitaasti, tietämättä mitä tehdä, Linneus nousi ylös ja käveli kylpyhuoneen ovelle. Hän painoi korvansa ovea vasten ja kuuli Mikaelin vaimeat nyyhkäykset. Häntä pelotti, mutta hän avasi oven ja astui sisälle. Ja hän näki Mikaelin, joka seisoi alastomana suihkun alla. Mikaelilla oli kaunis vartalo, hän oli hoikka ja hieman lihaksikas. Mutta se vartalo oli pilattu. Pitkin miehen selkää oli vyöllä hakattuja juomuja ja hänellä oli iso mustelma kyljessään.
”Mee pois”, Mikael mutisi ja pyyhki kasvojaan. Hänen äänensä oli itkusta samea.
”En”, Linneus vastasi ja käveli itsekin suihkun alle, välittämättä siitä, että hänen kalliit merkkibokserinsa kastuivat. Hän kietoi kätensä Mikaelin ympärille ja piteli tätä itseään vasten. Mikael ei voinut sille mitään, kun hän murtui ja alkoi jälleen itkeä. Linneus painoi päänsä vasten Mikaelin selkää ja kuunteli tämän kiihkeää sydämen sykettä. Se melkein hukkui suihkun kohinan alle, mutta sitä ei voinut kieltää, että miehen sydän sykki kuin se olisi murtautumassa ulos hänen rinnastaan.
”Mee pois, mie en haluu että sie näät miut näin. Tuu takas kesällä, sillon kaikki on taas hyvin. Mie lupaan, että kaikki on hyvin taas kesällä”, Mikael nyyhkytti. ”Kaikki on hyvin kesällä.”
”Mä en mene minnekään. Me selvitetään tää juttu, enkä mä lähde minnekään ennen kuin sä olet taas kunnossa ja pääset eroon tosta paskasta”, Linneus sanoi. ”Missä sä kävit?”
”Ulkona”, Mikael vastasi.
”Vähän tarkemmin”, Linneus pyysi.
”Puistossa, tapaamassa sitä kusipäätä, joka soitti”, Mikael huokaisi. Hän tuntui täysin luovuttaneen. ”Siun ei pitäis koskee minnuun. Mie oon likanen.”
”Sä olet suihkussa. Et sä kauheen likanen voi olla”, Linneus vastasi.
”Mie tarkotanki, että oon likanen sisältä. Sitä ei voi pestä pois”, Mikael sanoi ja puhkesi jälleen nyyhkyttämään. ”Se ei lähe pois, Linneus. Se ei lähe pois.”
”Voi rakas. Kunpa vaan voisin tehä jotain”, Linneus kuiskasi.
”Oo siinä vielä hetki. Ihan vähän aikaa vaan”, Mikael pyysi.
Linneus huokaisi syvään. ”Mä olen tässä niin pitkään kun vaan tarvii.”
Yön pimeinä tunteina he kompuroivat pois suihkusta. Linneus etsi Mikaelille tämän vaatekaapista puhtaat bokserit ja vaivihkaa otti yhdet itselleenkin. Hän ei ollut juuri pakannut lähtiessään Helsingistä, ja siinä sivussa hän oli unohtanut kaikki alusvaatteet.
”Ollaan meki. Molemmat mustelmilla”, Mikael sanoi rauhallisella äänellä, istuessaan viltti ympärillään nojatuolissa. Heti kun Linneus oli päästänyt Mikaelista irti, tämä oli sulkeutunut taas kuoreensa ja jätti tunteensa sisälleen. Linneus tiesi, että tästä tulisi vaikeaa. Mikael pitäisi saada lopettamaan itsensä myyminen ja itsensä kohteleminen, kuin hän olisi pelkkä kasa paskaa.
”Mie oon kertonu siulle sen verran paljon, että on vaan oikein kysyy, että mitä siulle oikein tapahtu?” Mikael sanoi ja suuntasi katseensa Linneuksen runneltuihin kasvoihin.
”Jaa, no, mä tapasin yhen tyypin baarissa. Se oli aluks ihan mukava, sitä tyyppiä, joka tuo aamulla kahvia sänkyyn. Sit mä kyllästyin siihen. Mulla ei nimittäin ole mitään vakavaa suhdetta sun lisäks. Se päätti, että mehän ei erota ja yritti puhuu mulle. Loppujen lopuks mä sanoin jotain, mitä ei olis pitäny sanoa ja se löi mua, paiskas päin seinää ja karjui mulle. Retuutti käsistä sen verran, että luulen, että toinen näistä on vähän venähtäny tai jotain. Se oli jotain kaks metrii pitkä, kävi salilla ja kaikkee. Ei mulla ollu paljoa mahdollisuuksia tapella vastaan”, Linneus sanoi ja yritti pitää tunteen pois äänestään. Tunteita oli turha tuhlata sellaiseen, jolla ei ollut enää merkitystä.
”Mitä muuta se teki?” Mikael kysyi, sanomattomat sanat suorastaan huutaen äänestään.
”Se ei raiskannu mua tai mitään. Kunhan päästeli vähän höyryjä. Kai sillä oli ihan oikeus siihen, se kai kuvitteli, että mä olisin ollut tosissaan sen kanssa. Mulla on kyllä vähän sellanen maine, että kyllästyn liianki helposti ihmisiin”, Linneus vastasi.
”Ootko sie kyllästyny minnuunki?” Mikael tokaisi. Kysymyksessä oli niin selvästi piilotettu merkitys, että se melkein huusi olemassaolostaan.
”En. Sä oot mulle ainoa, josta välitän oikeesti”, Linneus sanoi.
”Miks sie sitten lähet joka vitun vuosi takas Helsinkiin ja jätät miut tänne?” Mikael kysyi katkeruutta äänessään. Hän painoi katseensa lattiaan heti sen sanottuaan ja hänestä näki, että hän katui sanojaan. Linneus oli hiljaa. Hänellä ei ollut vastausta, eikä hän tiennyt, tulisiko koskaan olemaankaan. Hän olisi voinut kysyä, miksei Mikael lähtenyt hänen mukaansa, mutta se ei ollut oikein. Mies oli muutenkin herkässä tilassa ja mikä tahansa väärä sana saattaisi saada hänet jälleen murtumaan, tai mikä pahempaa, lähtemään. Jos Mikael päättäisi, ettei hän enää jaksanut Linneuksen seuraa, ei hän voisi sille mitään. Jompikumpi heistä lähtisi siinä tilanteessa, eikä Linneus halunnut sitä.
”Sovitaanko, että mä en lähde enää?” Linneus sanoi varovasti. ”Mä en lähde minnekään ilman sua.”
”Älä lupaa mitään, mitä et pysty pitämään. Siulla on hei opiskelupaikka Helsingissä, siulla on siellä perhe, elämä ja kaikki. Et sie voi tänne jäädä ja mie en voi lähtee”, Mikael totesi rauhallisesti. ”Minnuu sitoo tänne melkeimpä samat asiat kun sinnuu sitoo Helsinkiin. Kunpa sie vaan olisit tullu kesällä.”
”Miten monta kesää sä muka oot vielä täällä? Sä sanoit, että haluut päästä pois ja mä uskon siihen, että pääset pois”, Linneus vastasi.
”Nii. Tavalla tai toisella mie pääsen pois. Mutta se siitä, puhutaan jostain muusta. Oon pahoillani, että toin tän asian esille. Miun olis pitäny ajatella, ennen kun avasin suuni”, Mikael mutisi. Linneus ei halunnut ajatellakaan, mitä mies tarkoitti sillä, että pääsisi tavalla tai toisella pois. Mikael oli aina ollut itsetuhoinen ja kaksi aiempaa itsemurhayritystä todistivat sen.
”Kuka on hakannu sua ja miks?” Linneus kysyi ja tiesi, että tämä oli taas niitä asioita, joista ei pitäisi kysyä.
Mikael huokaisi syvään. ”Voi vittu siun kanssas. Etkö sie vaan vois antaa olla?”
”En. Jos et haluu, että mä raahaan sut poliisiasemalle kertomaan pahoinpitelystä, niin siinä tapauksessa sun on pakko puhua nyt. Mä haluun tietää”, Linneus intti.
”Siinä samalla sie voisit varmaan kertoo omasta pahoinpitelystäs”, Mikael ärähti.
”Okei”, Linneus sanoi.
”Okei?” Mikael kysyi. ”Elä vaan sano, että oot vittu tosissas.”
”Mä oon kuolettavan tosissani”, Linneus vastasi. ”Joten ala kertoo, tai me lähetään yhessä poliisiasemalle heti aamulla.”
Mikael huokaisi jälleen. ”Haista paska. Se on vaan yks vanhempi mies, jonka vaimo teki itsemurhan kun se ei enää kestäny sen miehen hakkaamista. Se tarvii jonkun, jota pahoinpidellä ja…”
”Ja panna sen jälkeen vai?” Linneus kysyi ja tiesi ylittäneensä rajan. Mikael mulkaisi häntä pahasti.
”Se mitä ikinä teenkään miun asiakkaiden kanssa, ei kuulu siulle”, Mikael murahti.
”Kyllä se kuuluu!” Linneus ärähti.
”Vittu miten niin muka?” Mikael huusi takaisin, välittämättä lainkaan siitä, että naapurit luultavasti kuulivat hänen huutavan.
”Etkö sä vittu näe? Mä rakastan sua, Mikael, enkä mä halua, että sä myyt ittees ja annat hakata ittees”, Linneus purskahti itkemään. ”Mä haluun vaan pitää sut turvassa. Mä rakastan sua.”
Mikael ei saanut sanaa suustaan. Hän vain tuijotti silmät suurina Linneusta, joka pyyhki itsepäisesti kyyneleet pois poskiltaan ja irvisti kivusta kun hänen kätensä osui silmän ympärillä olevaan mustelmaan. Kumpikaan ei sanonut mitään pitkään aikaan, eikä Linneus suostunut kohtaamaan Mikaelin katsetta, vaikka tunsi sen ihollaan.
”Tuota, keitetäänkö kahvit?” Mikael kysyi lopulta.
He kumpikin istuivat kahvikupit kädessään Mikaelin sängyllä ja välttelivät toistensa katsomista. Linneus ei voinut uskoa, että hän oli mennyt tunnustamaan rakkauttaan Mikaelille. Heidän välillään oli kuin sanaton sopimus siitä, ettei niin sanottu. Se vain tekisi asioista monimutkaisempia. Lopulta hän ei enää jaksanut vältellä katsomasta siihen, mihin hän eniten halusi katsoa. Mikael oli todellakin kaunis ihminen. Ei vain ulkoisesti, vaan hänessä oli sitä tiettyä kauneutta, joka kumpusi sisältä päin. Se sai jotkut ihmiset vihaamaan häntä, haluamaan tuhota hänessä olevan kauneuden. Ihmiset eivät käsittäneet sitä, että sellainen Mikael vain oli. Hän ei yrittänyt olla mitään muuta kuin hän oli, ei ollut koskaan yrittänytkään. Tietenkin hänessä oli paljon pimeää. Hän oli se, joka oli uhannut tappaa hänet heidät ensitapaamisellaan ja joka vittuili kaikille, mukaan lukien Linneukselle. Linneus vain halusi ajatella, että Mikaelin äänensävystä puuttui tietty terävyys kun hän sanoi pahoja sanojaan hänelle.
Mikael oli lahjakas. Hänestä olisi voinut tulla mitä vain, mitä hän halusi olla. Mutta hän oli valinnut tämän tien. Hän oli valinnut mielestään helpon tien pois kaikesta. Linneus ei voinut ymmärtää sitä.
”Mitä sie tuijotat?” Mikael kysyi.
”Sua. Mä en vaan ymmärrä, miks sä teet tota itelles. Sä voisit olla ihan mitä vaan muuta, jos sä haluaisit”, Linneus vastasi. Hän ei nähnyt mitään syytä kääntää katsettaan, vaikka Mikael käänsi päätään ja vastasi hänen katseeseensa.
”Nyt en ymmärrä. Tai ehkä sie et ymmärrä. Miusta ei voi tulla mitään muuta ennen kun oon maksanu velkani. Mie oon yrittäny paeta sitä, oon yrittäny puhuu velkaani pienemmäks, mutta se ei auta. Oon jumissa täällä niin pitkään, kunnes miun velka on nollattu”, Mikael sanoi ja joi kulauksen kupistaan.
”Paljonko siitä puuttuu?” Linneus kysyi.
”Joku parikymmentä tuhatta. En ees tajuu, miten se velka pääs niin isoks. Miun pitäis varmaan myydä miun auto ja moottoripyörä ja tää asunto, niin pääsisin ees alkuun. Ne keksii kyllä jotain, mistä miun pitäis maksaa lisää. Vaikka sitten siitä, että ne pysyy hiljaa tästä kaikesta, mitä teen”, Mikael huokaisi. ”Ja siihen lisäks sitten ne rahat, mitä tarviin siihen katoamiseen.”
”Miks ihmeessä sun pitäis kadota? Eikö tää elämä muka kelpaa sulle?” Linneus kysyi ja tunsi olonsa hylätyksi, vaikka siinä Mikael oli, hänen vieressään.
”Sie et nyt ihan oikeesti ymmärrä. Jos mie jään, niin ne keksii aina vaan uusia syitä, miten ne vois pitää minnuu otteessaan. Mie oon tehny niin paljon kaikkee paskaa, että niillä on jo nyt liikaa asioita, millä kiristää”, Mikael valitti.
”Mitä paskaa sä muka oot tehny? Et sä vaan kesäsin mitään oo tehny”, Linneus uteli. Hän tiesi, että hänen pitäisi lopettaa hyvän sään aikana. Mikael ei katsoisi hänen käytöstään ja uteliaisuuttaan kauaa.
”Mie tapoin jonkun”, Mikael kuiskasi, ääni särkyneenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti