Ei aikaan, ei paikkaan

Heräsin keskeltä metsää. Se ei ollut mitään uutta minulle, joten en hätääntynyt. Nousin nopeasti ylös kuraisesta maasta ja totesin jalkojeni vapisevan. Oli kylmä, mikä yllätti minut. Yleensä en matkannut kovinkaan kauas omasta todellisuudestani. Oma todellisuuteni oli varmasti tästä paljon kehittyneempi, sillä en muista nähneeni siellä kuraa, saati sitten metsää.

Hetken aikaa hengittelin rauhassa ja katselin kuraisia jalkojani, kun kuulin kovaäänistä puhetta lähettyviltä. En ollut valmis kohtaamaan ketään, varsinkaan vasta herättyäni oudossa paikassa. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa, joko lähteä kävelemään, tai sitten painautua jälleen maaten ja toivoa, että heräisin pian omasta todellisuudestani. Olin tietenkin liian utelias lähteäkseni heti.
Varoen minä kävelin kohti aukeaa, jonka näin puiden lomasta. Sieltä kuuluivat äänetkin, mutta olin monesti onnistunut välttelemään muita ihmisiä. Eikä se yleensä ollut kovinkaan kauheaa, jos minut huomattiin. Todellisuusmatkaajia oli muutamia, yleensä asiani ymmärrettiin, kuten myös se, miksi liikuin yövaatteissani. Pääsin juuri aukean reunalle, kun astuin nilkkaani myöten kuraan. Olisin halunnut kirota, mutta sen edelle pääsi se tosiasia, että aukealla oli kolme kentauria ja muutama mies heidän lisäkseen. Kaksi kentaureista veti kantoa ylös kurasta ja muut katselivat osaaottavina vierestä. He kaikki olivat yltä päältä kurassa. Olin nyt ajatellut sanaa kura niin monta kertaa, että sen täytyi olla tämän paikan juttu.
Lähdin vaivihkaa kävelemään aukean laitaa eteenpäin, toivoen päätyväni jonnekin, missä voisin matkata kotiini. En yleensä ollut kauhean nirso.
”Hei, sinä siellä!” kuulin huudon ja huokaisin syvään. Taas sitä mentiin. Käännyin katsomaan, kun toinen kantoa vetäneistä kentaureista päästi irti valjaistaan, joiden toinen pää oli sidottu kantoon. Sitten hän lähti hirveää vauhtia minua kohti, maa vain tärisi ja kura roiskui. Olisin vaistomaisesti halunnut lähteä karkuun, mutta rationaalinen puoleni kertoi minulle, etten pääsisi pitkälle. Kentauri pysähtyi eteeni hieman liukuen, ja minä katsoin häntä suoraan lämpimän ruskeisiin silmiin. Se yleensä riitti näyttämään, etten pelännyt.
Kentaurilla oli karskit kasvonpiirteet, murtunut nenä ja hassu pilke silmissä. En osannut arvioida hänen ikäänsä, en koskaan osannut. Siinä olin huono. Mutta hän näytti hyvältä. Hiukset olivat tummanruskeat ja lyhyet, kasvoilla oli parransänkeä. Ja hän oli lihaksikas kuin, no, työhevonen.
”Mitä sinunlaisesi tyttö tekee tähän aikaan aamusta pellonlaidassa, ja vieläpä noin vähissä vaatteissa?” kentauri kysyi ja virnisti. Kirosin todellisuuteni asuntoja, joissa ei pystynyt nukkumaan säädyllisissä vaatteissa kuumuuden takia. Tuo kentauri näki selvästi minun vartaloni muodot ja sen, että palelin.
”Jaa, no sehän ei kyllä oikeastaan kuulu sinulle”, minä tokaisin. Ja tein sen virheen, että vilkaisin merkitsevästi kentaurin paljasta rintakehää. Kentauri oli ihmisosastaan niin karvainen, että uskoin sen kyllä lämmittävän. Mutta vilkaisin ihan vain siksi, että saisin hänet huomaamaan, ettei hänellä ollut periaatteessa yllään mitään. Kentauri purskahti nauramaan.
”Minun nimeni on Eoin”, kentauri sanoi. ”Saanko edes tietää ladyn nimen?”
”Alika”, vastasin vastahakoisesti. En keksinyt nyt parempaakaan kuin oman nimeni. En olisi pystynyt esittäytymään kirkkain silmin millään muullakaan nimellä.
”Noh, Alika, jospa me vietäisiin sinut talolle? Täällä on kylmä ja sinä edelleen olet vähissä vaatteissa”, Eoin totesi ja ennen kuin ehdin estää, hän kumartui, tarttui lanteilleni kuraisilla käsillään ja nosti minut ilmaan kuin en painaisi mitään. Minä älähdin kun maa katosi jalkojeni alta. Saatoin älähtää myös sen takia, että Eoinin kädet olivat niin lämpimät viileää ihoani vasten. Hetken aikaa hän piti minua kasvokkain itsensä kanssa. Hän näytti entistä paremmalta, kun saatoin katsoa häneen oikealta korkeudelta.
Sitten hän heilautti minut selkäänsä ja minä mietin hetken aikaa, miten näin pääsi käymään. En löytänyt mitään fiksua vastausta.
”Oi! Minä vien tytön talolle, jatkakaa te sillä aikaa!” Eoin huusi muille ja haparoi samalla kätensä käteeni, vain vetääkseen sen vatsalleen. Minä olin naamaltani varmasti tulipunainen, mutta Eoin ei onneksi nähnyt sitä. ”Pidä sinä kiinni. Olisi sääli jos tippuisit.”
Siinä vaiheessa tajusin vasta, miten korkealla oikeasti olin. Eoinin toinen puoli kun oli varmaankin jonkin työhevosen, hän oli raskasrakenteinen ja erittäin korkea. Ja hän oli nopea. Vauhti tuntui kovemmalta kuin mikään muu aiemmin kokemani.
Kun me kiisimme pitkin kapeaa metsäpolkua, minä pidin henkeni edestä kiinni Eoinista. En välittänyt siitä, että hän luultavasti tunsi minun puristavan itseään niin kovaa kuin pystyin.
”Katsohan tuonne, lady Alika”, Eoin sanoi ja näin hänen osoittavan suurta maalaistaloa. Se oli väriltään vaaleansininen ja siinä oli valkoiset koristelaudat.
”Missä minä oikein olen?” minä kysyin häneltä.
”Miten sinä et voi tietää, missä olet? Oletko karannut jostakin?” Eoin kysyi ja nauroi pehmeää, hiljaista naurua, joka sai hänen kehonsa värisemään.
”En. Minä olen todellisuusmatkaaja”, vastasin, unohtaen sen, etten oikeastaan halunnut kertoa itsestäni mitään.
”Siinä tapauksessa, olet Irlannissa. Maassa, tiedäthän”, Eoin vastasi. ”Minä luulin, että teikäläiset ovat vain satua. Mistä sinä olet kotoisin?” Eoin pysähtyi talon eteen, niin nopeasti, että minä painauduin hänen selkäänsä vasten tiukemmin kuin halusin.
”Olen avaruusasema 3X-C:ltä”, vastasin ja hämmennyin, kun Eoin lähti uudelleen liikkeelle, tällä kertaa kävellen. Hän käveli ramppia ylös maalaistalon ovelle ja avasi sen.
”Sehän on mielenkiintoista. Noh, mitäs pidät Irlannista?” Eoin kysyi.
”Täällä on paljon kuraa”, vastasin. Se ei ollut mielipide, se oli vain toteamus.
”Sinä satuit aivan pellon viereen. Se ei ole kyllä vielä pelto, mutta se siitä tulee. Olemme raivanneet sitä kolme päivää”, Eoin kertoi. ”Ei täällä pelkkää kuraa ole. No niin, lady Alika, olemme paenneet kuraa. Minä pyydän Brigidiä katsomaan sinulle puhtaat vaatteet ja ehkä pääset jopa kylpyyn. Brigid!”
Säikähdin Eoinin huutoa. Aloin katsella kaipaavasti maan kamaralle, joka oli niin kaukana, etten uskaltanut hypätä. ”Miten minä pääsen alas?”
Eoin vain nauroi. Hän tarttui käsiini, jotka olivat yhä hänen ympärillään. ”Brigid auttaa sinua. Muuten laskeutuisin makuulleni, mutta olen niin kurainen, että Brigid tappaisi minut.” Hänen kosketuksensa tuntui niin lämpimältä kylmettyneissä käsissäni.
Jostakin talon uumenista kuului askelten töminää ja sitten näinkin vanhemman naisen, ihmisen, kävelevän luoksemme. Naisella oli päällään mekko, joka viisti maata. Siihen kuului korsetti ja paljon pieniä yksityiskohtia. Olin nähnyt sellaisia vain historiankirjoissa.
”Eoin, mitä sinä tällä kertaa olet löytänyt?” Brigid kysyi tullessaan luoksemme.
”Brigid, tässä on Alika. Hän haluaisi päästä alas”, Eoin vastasi.
”Voi tyttökulta, miten sinä pääsit Eoinin selkään alun perinkään?” Brigid huokaisi ja tuli Eoinin vierelle ja viittoi minua tarttumaan käteensä. ”Tässä on vähän sama homma kuin nuoralla kävelyssä. Hyppääminen ei tunnu niin pahalta kun pitää jostakin kiinni.”
”En minä pyytänyt päästä Eoinin selkään. Hän nosti minut tänne itse”, minä marisin. ”Eikä edes kysynyt lupaa.”
”Eoin! Enkö ole sanonut sinulle jo monta kertaa, että sinun pitäisi ainakin kysyä lupa ensin?” Brigid läksytti kentauria. Minä tein uskonloikan ja hyppäsin alas Eoinin selästä. Brigid oli oikeassa, se ei tuntunut niin pahalta kun sain pitää häntä kädestä. Alas päästyäni tajusin, että minun vaatteisiini oli tarttunut mustaa karvaa. Se tavallaan kiukutti minua. Millä oikeudella Eoin ensin tunkeutui henkilökohtaiseen tilaani ja sitten vielä likasi vaatteeni? Vaan toisaalta, mies oli säästänyt minulta kävelemisen vaivan.
”Minun pitää palata pellolle, voisitko pitää Alikasta huolta?” Eoin kysyi Brigidiltä. ”Hän varmaan haluaisi kylpyyn.”
”Toki. Tulehan, Alika, mennään lämmittämään vettä”, Brigid sanoi ja kiirehti jo pois, kun minä jäin vielä Eoinin viereen.
”Minä tapaan sinut myöhemmin, palan halusta tietää kaiken sinun todellisuudestasi”, Eoin hymyili minulle. ”Älä katoa ennen sitä. Tulen takaisin niin pian kuin voin.”
”Selvä. En minä katoa, ellen mene nukkumaan. Ja voit uskoa, ettei minua väsytä lainkaan”, minä vastasin hymyyn hieman hämmentyneenä. Eoin lähti ja minä kiirehdin Brigidin perään.
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Yleensä kaikissa paikoissa joissa kävin, ihmiset ja muut olennot olivat vähintäänkin epäileväisiä minua kohtaan. Joissakin ei ollut edes kuultu todellisuusmatkaajista, joten saatoin joutua pahaan pulaan. Täällä minut otettiin avosylin vastaan. Se oli tervetullutta vaihtelua. Jos voisin päättää, minne menisin ja miten pitkään missäkin paikassa pysyisin, tulisin tänne uudelleen.

Olin jo melkein kadottanut Brigidin näkökentästäni, joten juoksin hänet kiinni. Me päädyimme keittiöön, joka oli kodikas, mutta hämmentävän vanhanaikainen. Olin selvästikin ollut oikeassa siitä, että tämä maailma oli omastani jäljessä, ainakin teknologian osalta.
Keittiössä oli lämmin, näin puilla lämmitettävässä uunissa tulen. Hellalla oli pata, jossa oli jotakin keittoa. Koska matkaaminen vie paljon energiaa, totesin olevani nälkäinen haistaessani ruuan tuoksun. Ruoka saisi kuitenkin odottaa. Mitä olin nähnyt ja kokenut tähän mennessä tästä maailmasta, sen perusteella tiesin, että vaatteeni olivat täysin sopimattomat.
”Rouva, öh, Brigid, voisinko saada jostakin myös vaateet? Tiedän kyllä, että pyydän paljon, mutta minulla ei ainakaan tällä hetkellä ole keinoa päästä kotiin. Joudun vaivaamaan teitä tämän päivän ajan”, pyysin niin kauniisti kuin osasin.
”Sano minua ihan vain Brigidiksi. Toisitko vettä? Sitä saa tuolla nurkassa olevasta pumpusta. Kysy apua jos tarvitset sitä. Ja tietenkin saat vaatteet. Minun tyttäreni Saoirse jätti joitakin itselleen pieniä tänne ennen muuttoaan miehensä luokse. Toivottavasti ne eivät ole sinulle liian isoja, Saoirse kun on sinusta paljon pidempi. Tosin ei se nyt iso vaiva ole mekkoa lyhentää”, Brigid jutteli samalla kun nosti ison padan hellalle. Minä kiirehdin vesipumpun luokse ja hetken mietittyäni tajusin, miten pumppu toimii. Nostin sen alle puisen saavin ja aloin vääntää pumpun vipua. Vesi roiskui hieman, kun se tuli pumpun suulta. Tämä pieni yksityiskohta sai minut tavallaan kaipaamaan omaan kotiini, jossa vettä ei käytetty muuhun kuin juomiseen. Siellä jokainen vesipisara oli arvokas. Ihmiselle annettiin päivässä vain tarpeellinen määrä vettä. Täällä sitä tuli pulppuamalla niin paljon kuin halusi.
Kun sain saavin täyteen, kannoin sen hellan luo. Brigid nosti sen lattialta ja kaatoi veden pataan. Tunsin oloni niin vieraaksi täällä, vaikka olin jo käynyt tuhansissa maailmoissa. Kaikki olivat omalla tavallaan erityisiä, vaikken kaikkia muistanutkaan enää. Sellaista se on, kun ei kykene pysymään yhdessä paikassa pitkään. Jotenkin minusta tuntui jo nyt siltä, että muistaisin tämän paikan vielä kauan.

Veden kiehuessa Brigid vei minut kylpyhuoneeseen, jossa oli koristeellinen amme. Me kannoimme yhdessä siihen kylmää vettä. Nainen jätti minut odottamaan siksi aikaa, kun hän haki kuuman veden.
”Kylve ihan rauhassa, minä lähden etsimään vaatteita. Miehet palaavat pian pellolta ja he ovat taatusti nälkäisiä, pääsemme syömään”, Brigid sanoi tuotuaan kuuman veden.
”Kiitos tästä. En olisi uskonut, että jokin päivä löydän vielä paikan, jossa minua kohdeltaisiin näin hyvin”, sanoin aidosti kiitollisena. Olin ennenkin kylpenyt vedessä ja tiesin, että se oli upeaa. Tosin yleensä käyttämäni vesi oli kylmää. Mutta se tunne, kun saa painua pinnan alle, se on jotakin maagista. Aivan kuin painovoima katoaisi.
”Mahdat olla sitten matkustanut outoihin paikkoihin”, Brigid hymyili. ”Mistä sinä tulet?”
”Avaruudesta. Olen todellisuusmatkaaja”, vastasin ja hymyilin takaisin. Brigid näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin.
”Ahaa, haltijakansaa”, Brigid sanoi. ”Teikäläisiä ei ole enää kovin montaa.”
”En tiedä siitä haltijakansasta, kaipa minulle on monta nimitystä”, totesin. Avaruuden lapsi, matkaaja, jumalatar… Minua oli kutsuttu moniksi asioiksi.
”No, mutta minä lähden nyt etsimään niitä vaatteita. Et sinä oikein voi noissakaan vaatteissa täällä kuljeksia. Ehkä sinun kotonasi niin voi tehdä, mutta täällä nuo ovat vähän sopimattomat”, Brigid sanoi ja mittaili minua katseellaan. Tunsin outoa halua peittää itseni hänen tutkivalta katseeltaan. ”Tulen pian takaisin, mene vain kylpyyn.”

Olin juuri päässyt veteen, kun Brigid toi minulle pinkan vaatteita. ”Tähän kuuluu korsetti, joten tarvitset apua pukeutumiseen. Kutsu minua kun olet kylpenyt.”
”Selvä”, minä sain sanottua. Olin aivan rentona vedessä, josta nousi höyryä kylpyhuoneen viileään ilmaan. Aluksi vesi oli pistellyt kylmää ihoani, mutta se loppui pian tottuessani lämpöön. Kun Brigid lähti jälleen, minä painoin pääni veden alle saadakseni kuran pois hiuksistanikin.
Kun nostin pääni vedestä, vilkuilin ympärilleni ja näin ammeen viereisellä pöydällä palan saippuaa. Haistelin sitä, se tuoksui laventelilta. Värähdin hieman aistiessani tuoksun niin voimakkaana. Minulla oli sellainen tunne, että tästä päivästä tulisi mielenkiintoinen. En ollut varma siitä, milloin olin matkannut näin kauas. En oikeastaan tiennyt, mitä tarkoitti kauas, mutta tämä tuntui niin erilaiselta paikalta kuin kotini tai mikään käymäni todellisuus. Olin nähnyt niin paljon, vaikka olin vasta 20. Hyvä on, kohta olisin 21. Se oli pitkä aika matkustaa ympäri galaksia, todellisuudesta toiseen.
Saippuoin itseni ja hieroin kuraa pois kovin ottein, sillä se oli kuivanut kiinni minuun. Lopulta sain itseni niin puhtaaksi, että olin tyytyväinen. En vain olisi halunnut nousta vedestä. Tiesin kokemuksesta, että viileä ilma tuntuisi pahalta veden lämmön jälkeen. Vesi kyllä jäähtyisi ajan myötä, mutta vielä se tuntui mukavan lämpimältä. Annoin itselleni hetken aikaa vain olla ja painoin silmäni kiinni, varoen kuitenkin nukahtamasta. Täällä oli liikaa koettavaa. En halunnut vielä pois. Tunsin kuitenkin pian raukeuden, joka edelsi unta. Nopeasti avasin silmäni ja haukoin henkeäni. Päästäkseni eroon väsymyksen viimeisistäkin rippeistä minä nousin nopeasti kylvystä ja kirosin vaimeasti ilman viileyttä.
Nappasin jakkaralta pyyhkeen ja kääriydyin siihen. Hätkähdin, kun näin liikettä silmäkulmastani ja käännyin katsomaan sinne päin. Tajusin tuijottavani peiliä, jota en ollut aiemmin huomannut. Kävelin uteliaana lähemmäs. En ollut nähnyt kasvojani vähään aikaan, sillä kotonani ei ollut peilejä. Sen syynä oli se, että avaruusaseman johtajat eivät halunneet asukkaiden kiinnittävän liikaa huomiota ulkonäköönsä.
Pyöreät kasvot, pitkät vaaleat hiukset, jotka olivat veden tummentamat. Vakavat siniharmaat silmät, täyteläiset huulet, jotka kääntyivät hieman alaspäin. Näytin varmaankin ihan hyvältä. Minulle oli syntynyt jonkinlainen kauneuskäsitys matkojeni ansiosta. Sitten muistin, etten saisi katsoa peiliin. Se oli naurettavaa, ei täällä ollut ketään vahtimassa minua. Käänsin kuitenkin katseeni. Olisin muuten halunnut viettää päivän vain katselemalla itseäni.
Kävelin kylpyhuoneen ovelle ja avasin sitä hieman. ”Brigid! Minä olisin nyt valmis!”
Keittiöstä kuului vaimea vastaus, josta en saanut selvää. Pian kuulin Brigidin askeleiden lähestyvän kylpyhuonetta. Kävelin pois oven luota ja vilkaisin nopeasti peiliin. Se kiehtoi minua liikaa. Brigid onneksi pelasti minut peilin lumoukselta tulemalla sisälle.
”Saanko harjata hiuksesi?” Brigid kysyi heti ensimmäisenä.
”Oh, toki”, minä vastasin. ”En olekaan harjannut niitä päiväkausiin.”
”Voi tyttökulta, täytyy myöntää, että hiuksesi näyttivät kissapedon harjalta kun tulit tänne. Mutta laitetaan sinulle ensin alusmekko. Antaa hiusten kuivaa sen aikaa”, Brigid touhusi jo vaatteiden kanssa. Hän nosti esille valkoisen alusmekon. Se oli yksinkertainen, pehmeästä kankaasta valmistettu vaatekappale. Minua ujostutti hieman pudottaa pyyhkeeni, mutta Brigid ei näyttänyt moisesta välittävän. Täällä alastomuus ei varmaankaan ollut yhtä iso asia kuin kotona.
Kun olin saanut alusmekon päälleni, Brigid komensi minut istumaan jakkaralle. Minä tottelin kuuliaisesti. Brigid etsi lipaston laatikosta harjan, jolla hän alkoi kärsivällisesti selvittää hiusteni takkuja. Harjatessaan hän selitteli niitä näitä.
”Tietää hyvää onnea saada haltijakansaa taloon”, hän sanoi. ”Minne sinä ilmaannuit?”
”Pellon viereen metsään. Siellä oli paljon kuraa”, minä vastasin.
”Voin kuvitella miesten ilmeet, kun ilmaannuit metsästä”, Brigid naurahti. ”Vaikka olisin voinut kuvitella, että Aebor olisi tuonut sinut. Välttele häntä, jos voit. Hän tykkää leikkiä ihmisten tunteilla.”
”Onko hänkin kentauri?” kysyin. ”En ole ennen nähnyt kentaureja.”
”On, hän on se, jolla on mustat hiukset ja ruunikko vartalo. Täällä kentaureja on saman verran kuin ihmisiäkin, mutta kun puhutaan yleisesti kansasta, sanotaan kaikkia ihmisiksi”, Brigid selitti. ”On meillä hevosiakin, mutta ne eivät ole kovinkaan yleisiä.”
”Kerro minulle, miksi sinä sanoit minua haltijaksi”, minä pyysin.
”Sinä näytät aivan haltijalta, olet vaalea ja kaunis. Ja haltijat voivat mennä miten haluavat, minne haluavat. Te olette yhtenä päivänä täällä, seuraavana jossain muualla”, Brigid kertoi.
”Minun matkaamiseni ei toimi niin, että saisin päättää minne menen ja milloin”, minä hymyilin hieman surullisesti. ”Olen joutunut jättämään jälkeeni niin monta maailmaa, niin monta olentoa. Se joskus tuntuu enemmänkin taakalta kuin lahjalta.”
”Voi tyttökulta, meidän ei pitäisi koskaan epäillä lahjoja, joita saamme”, Brigid sanoi lohduttavaan sävyyn. ”Mutta nyt sinun hiuksesi ovat selvät. Seuraavaksi puetaan loput mekostasi.”

Kun sain mekon päälleni, minun oli pakko katsoa vielä kerran peiliin. Brigid oli tehnyt minulle nutturan saatuaan minut puettua. Korsetti kiristi hieman kylkiäni, mutta se oli siedettävää. Mekko oli väriltään tummansininen ja siinä oli valkoista kirjailua. Se sai minut tuntemaan oloni naiselliseksi. Yleensä kotona pukeuduin housuihin ja paitaan, joten tämä oli uutta minulle. Suurimmassa osassa käymistäni todellisuuksista olin vain liikkunut ympäriinsä yöpuvussa. Olin joskus kokeillut nukkua päivävaatteissa, mutta tulin vain todenneeksi sen olevan turhauttavaa, sillä en matkannut joka yö. Helpompaa oli vaikka palella matkojeni aikana.
”Alika, tulisitko auttamaan minua pöydän kattamisessa?” Brigid kysyi kun käännyin hymyillen katsomaan häntä.
”Totta kai. En ole kyllä ennen kattanut pöytää, joten joudut neuvomaan minua”, vastasin. Brigid ojensi minulle vielä kengät, jotka olivat matalakantaiset, mustasta nahkasta tehdyt.
”Sen teen mielelläni”, Brigid sanoi ja me lähdimme kylpyhuoneesta.

Olin juuri saanut pöydän katettua, kun naurava joukko miehiä tuli sisälle taloon. He kaikki olivat yltä päältä kurassa. Hädin tuskin tunnistin Eoinin, jonka naamassa oli selvästikin sotamaalaus, joka oli tehty kuralla.
”Menkäähän siistiytymään ennen ruokaa”, Brigid komensi. Muutama miehistä marisi hieman, mutta kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan talon emännälle.
Sain siis hetken aikaa hengähtää. Istuuduin pöydän ääreen ja katselin ympärilleni. En tiennyt tästä todellisuudesta vielä juuri mitään, mutta tämä talo tuntui huokuvan vaurautta. Joka paikassa oli koristeellisia esineitä. Olin aivan ajatuksissani, kun Aebor, se kentauri, josta Brigid oli minua varoittanut, tuli keittiöön. Hän katsoi minua pitkään, ennen kuin tajusin tuijotuksen.
”Sinä olet se haltijatyttö”, Aebor sanoi ja kopisteli viereeni. Hän veti tuolin pois pöydän äärestä ja vei sen huoneen nurkkaan. Sitten hän palasi takaisin ja asettautui makuulle viereeni. Hän oli ilmeisesti päättänyt syödä vieressäni. En tiennyt, oliko se hyvä asia. Yleensä otin nimittäin ihmisten varoitukset todesta. Sillä pääsi monista vaikeuksista. ”Kerrohan, miten sinunlaisesi kaunis olento päätyi kuraisena pellonreunaan.”
”Se on pitkä tarina”, minä sanoin varovasti.
”Hyvä. Säästä se siihen, että kaikki ovat paikalla”, Aebor hymyili. ”Minun nimeni on Aebor.”
”Minä tiedän. Brigid kertoi”, sanoin ja näin ilmaisin, että Brigid oli varoittanut minua. Aebor näytti ymmärtävän sen. En halunnut puhua hänelle sen enempää.
”Sinähän olit nopea, Aebor. Sinä olet kyllä vielä mahasi alta kurainen”, Brigid motkotti. ”Ja paitasikin on likainen.”
”Anteeksi Brigid. Halusin vain päästä hyvälle paikalle pöydässä”, Aebor hymyili yrittäen näyttää viattomalta. Minä yritin olla näyttämättä vaivaantuneelta. Onneksi Eoin pelasti tilanteen saapumalla paikalle. Hän oli pessyt sotamaalauksensa pois ja laittanut paidan ja liivin päälleen. Hän oli selvästikin nähnyt enemmän vaivaa siistiytymiseen kuin Aebor.
”Lady Alika”, Eoin virnisti minulle. ”Näytät upealta mekossa. Tosin näytit sinä upealta aiemmissa vaatteissasikin.”
”Eoin!” Brigid ärähti varoittavasti. Olin selvästikin hänen suojeluksessaan. Minä en voinut estää punastumistani. Tiesin kyllä varsin hyvin, miten vähissä vaatteissa olin aiemmin ollut.
”Anteeksi. En voinut vastustaa kiusausta”, Eoin hymähti. Jotenkin en osannut loukkaantua hänen sanoistaan. Jotenkin häntä pystyi lukemaan kuin avointa kirjaa, jotenkin minä tiesin, että hän tarkoitti hyvää. Joten minä hymyilin hänelle, vaikka naamani varmasti heloitti punaisena. Eoin vastasi hymyyn. Sitten hän vilkaisi varoittavasti Aeboria. Käänsin päätäni nähdäkseni syyn, mutta Aebor oli jo ehtinyt kääntää katseensa pois minusta. Minulla oli huono tunne tästä. Unohdin sen kuitenkin nopeasti, sillä loput miehistä tuli keittiöön. Eoin asettui makuulle minua vastapäätä.
”Lady Alika, haluaisitko kertoa meille tarinan?” Eoin kysyi.
”Toki. Mitä haluatte kuulla?” minä vastasin. Tiesin jo, mitä he halusivat kuulla, mutta kysyin kuitenkin.
”Kerro kuka olet ja mistä tulet”, Eoin sanoi.
”Olen Alika, koko nimeltäni Alika Sera Morgenstern. Tulen avaruusasema 3X-C:ltä ja olen todellisuusmatkaaja. Olen 20-vuotias ja olen matkannut koko elämäni ajan”, aloin kertoa. ”Olen käynyt varmaan tuhansissa eri todellisuuksissa ja tämä on ensimmäinen, jossa kohtaan kentaureja. Ja tämä on ensimmäinen kerta, kun minua kohdellaan näin hyvin.”
”Miten todellisuusmatkaaminen toimii?” Aebor kysyi. Hän näytti ahmivan minua katseellaan. Se oli vaivaannuttavaa.
”Tiede ei ole vielä keksinyt sille mitään hyvää selitystä, ainoastaan joitakin arvailuja. Minä tiedän vain, että nukkuessani matkaan todellisuudesta toiseen, herään joka kerta eri paikasta. En voi päättää, minne menen ja milloin menen. Olen huomannut, etten voi kuolla matkojeni aikana. Matkustan heti takaisin kotiin, jos joudun hengenvaaraan”, selitin niin hyvin kuin osasin. ”Olen pari kertaa joutunut hyppäämään alas kalliolta päästäkseni kotiin nopeasti.”
”Eikö sinua pelota, että se ei toimikaan jonakin kertana?” Eoin kysyi. Brigid nosti keittopadan pöytään. Miehet odottivat kohteliaasti, että me Brigidin kanssa otimme ensin ruokaa ja syöksyivät vasta sitten sen kimppuun.
”Pelottaa. Mutta joskus on vain pakko päästä kotiin”, minä vastasin. ”Olen ollut tilanteissa, joissa ennemmin menettää henkensä kuin jää siihen tilanteeseen.” Värähdin kun muistin putoamisen tunteen. Se ei ollut koskaan mukavaa.
”Minä olen kyllä sitä mieltä, että olet haltijakansaa. Haltijoiden voimille kun ei ole selitystä”, yksi ihmismiehistä sanoi ja kolmas kentauri nyökkäsi ottaessaan keittoa.
”Anteeksi, en tiedä vielä teidän kaikkien nimiä”, totesin ja hymyilin ujosti. ”On helpompaa pitää keskustelua yllä, kun tietää edes nimen.”
”Minä olen Angus ja tässä on Ceallach”, ihmismies sanoi ja viittasi kolmanteen kentauriin. Painoin mieleeni sen, että Anguksella oli pitkät vaaleanruskeat hiukset, jotka olivat poninhännällä niskassa ja Ceallach oli hyvin vakavan näköinen ja vaaleahiuksinen. Hänen vartalonsa oli työhevosen, aivan kuten Eoininkin, mutta hän oli väriltään pinto. ”Aeborin tapasitkin jo, samoin kuin Eonin. Sen lisäksi pöydässä istuvat Conan ja Sean.”
Conan oli harvinaisen mitäänsanomaton ja unohdin hänen kasvonpiirteensä heti kun käänsin katseeni hänestä ja Sean näytti joukon nuorimmalta ja hänellä oli punertavat hiukset.
”Eli Angus, Ceallach, Aebor, Eoin, Conan ja Sean”, minä luettelin nimet ja painoin ne mieleeni. ”Haluaisin tietää jotakin teistäkin. Ei ole reilua, että vain minä kerron itsestäni.”
Ja niin alkoi keskustelu, josta ei välillä ottanut mitään selvää, kun kaikki miehet puhuivat yhteen ääneen. Me nauroimme ja leikkimielisesti kinastelimme ja saimme Brigidin pyörittämään päätään huvittuneena. Yllätyin siitä, miten helppoa oli puhua näille ihmisille ja kentaureille.
Sain selville sen, että Anguksella, Ceallachilla ja Conanilla oli vaimot. Ceallach oli ainoa, jolla oli lapsia, nuorin heistä oli alle vuoden ikäinen. Mies puhui pehmeällä äänellä varsastaan. Conan oli joukon vanhin ja ilmeisen kateellinen Ceallachille tämän lapsista. Sean oli kihloissa naapurikyläläisen tytön kanssa ja suunnittelivat talvihäitä. Eoin ja Aebor asuivat tässä talossa, koska heillä ei ollut perheitä ja he molemmat olivat perheidensä nuorimmaisia. Aebor ei tuntunut kaipaavan lainkaan omaa perhettä, mutta Eoinin kasvoilla kävi kaipaava ilme, kun puhuimme perheistä. Angus taas oli naimisissa kentaurin kanssa, eivätkä he siksi voineet saada lapsia. Minusta kuulosti oudolta, että nämä kahden eri lajin edustajat saattoivat olla naimisissa. Mutta ilmeisesti rakkaus ei katsonut lajia.
Me keskustelimme juuri siitä, miten minussa oleva mikrosiru toimi, kun etuovi kävi ja sisälle käveli vanhemman puoleinen kentaurimies.
”Brigid, olen kotona!” tulija huusi.
”Hienoa, kultaseni! Tule syömään!” Brigid huusi takaisin.
Kentauri käveli eteisestä luoksemme ja minä katsoin häneen uteliaana. Hän vastasi katseeseen ja ilmeisesti odotti, että joku kertoisi hänelle, kuka olen.
”Keenan, tässä on vieraamme Alika. Alika, tässä on puolisoni ja tämän talon isäntä Keenan”, Brigid sanoi ja nousi pöydästä. Hän käveli Keenanin luo ja Keenan kumartui suukottamaan Brigidin huulia. Keenanin kasvot olivat hätkähdyttävän komeat. Hänellä oli tummat hiukset ja parta, sekä kasvojen poikki kulkeva arpi. Niistä hänet tunnisti helposti.
”Ja mistähän neiti Alika on kotoisin?” Keenan kysyi ja hymyili.
”Olen avaruudesta”, vastasin. Olin jo huokaista, sillä ajattelin, että minun pitäisi taas kerran selittää kaikki alusta. Keenan päätti kuitenkin yllättää minut.
”Olet siis haltijakansaa? Tai kuten te sanotte, todellisuusmatkaaja?” Keenan kysyi. ”Olen tavannut yhden kaltaisesi. Hänen nimensä oli Artemis, sen kreikkalaisen jumalattaren mukaan.”
Suuni loksahti auki. En ollut koskaan tavannut ketään kaltaistani. Tiesin vain, että minunlaisiani oli muitakin. Oli ihme, että kaksi todellisuusmatkaajaa sattui samaan todellisuuteen, sillä todellisuuksia oli monia. Lukemattomia, niin monta, että minun aivoni eivät pystyneet käsittämään niiden lukumäärää.
”Tapasin Artemiin silloin kun olin nuori. Hän pysyi täällä vain päivän ja lähti sitten. Arvaan, että sinäkään et pysy sen pidempään”, Keenan sanoi. ”Te vain tulette ja menette.”
”En valitettavasti. Vaikka jos saisin päättää, pysyisin täällä hieman pidempään”, vastasin ja purin alahuultani. Laskin katseeni lautaseeni, joka oli aikoja sitten tyhjentynyt. Sitten nostin katseeni ja katsoin Eoiniin. Eoin katsoi minuun huolestuneena. Tajusin, että tuon karskin ulkokuoren alla sykki lämmin, välittävä sydän.
”Lady Alika, haluaisitko lähteä kiertämään talon pihapiiriä?” Eoin kysyi yllättäen.
”Haluaisin”, vastasin kiitollisena siitä, että pääsin pois muiden luota. Minulle kävi joskus näin, tunsin oloni surulliseksi, vaikkei siihen mitään hyvää syytä ollutkaan. ”Kiitos ruuasta.”
Eoin nousi seisaalleen ja niin tein minäkin. Tunsin Aeborin katseen ihollani, kun kävelin kohti ulko-ovea Eoinin kanssa. Se tuntui epämiellyttävältä. Unohdin sen kuitenkin pian, sillä Eoin laski kätensä olkapäälleni suojelevasti.

Ulkona me kävelimme hitaasti kohti metsää. En voinut ajatella muuta kuin sitä, että minun pitäisi pian lähteä. Ei vielä tunteihin, mutta se tulisi eteen jossakin vaiheessa. Viimeistään sitten, kun pimeä laskeutuisi ja kaikki muut menisivät nukkumaan. Voisin toki yrittää pysyä hereillä, mutta siitä ei koskaan tullut mitään. Jos nuokahdin hetkeksikin, matkasin takaisin kotiin.
”Lady Alika”, Eoin alkoi puhua varovaisesti, kuin peläten rikkovansa minut sanoillaan. ”Sinä näytät surulliselta.”
”Minä olen surullinen”, vastasin ja tunsin jälleen Eoinin käden olkapäälläni.
”Mennään istumaan tuon suuren puun luo. Saat kertoa minulle, miksi olet surullinen”, Eoin sanoi. Minä nyökkäsin ja käänsin katseeni puuhun, josta Eoin puhui. Se oli valtava, sen kyhmyinen runko oli niin paksu, etten millään saisi kiedottua käsiäni sen ympärille.

Kun me laskeuduimme maahan, Eoin tarttui käteeni. Aivan kuin hän olisi tiennyt, mitä tulisin sanomaan ja yritti lohduttaa minua jo etukäteen.
”Minä en saa jäädä. Minä haluaisin niin kovin olla täällä vielä pidempään, oppia tuntemaan edes jonkun maailman kunnolla. En tunne oikeastaan edes kotiani, sillä aika jonka vietän täällä, on pois ajasta siellä. Minun läsnäoloni siellä on merkitty epävakaaksi. Se tarkoittaa sitä, ettei minulla ole lupaa solmia ystävyyssuhteita, minulle puhuminenkin on vähän niin kuin kiellettyä. Se kuulostaa karulta, mutta avaruudessa kaikkien on tehtävä kaikkensa, jotta me selviytyisimme. Kaikki turha viedään meiltä pois. Siksi minä tavallaan rakastan todellisuusmatkaamista. Se antaa minulle mahdollisuuden tutustua olentoihin ja nähdä maailmaa. Mutta samalla se on niin suuri taakka. En saa koskaan jäädä. En saa ystäviä, en saa rakastua”, minä purin tunteitani Eoinille, joka kuunteli kärsivällisesti. Hän puristi kättäni lujempaa kun sanoin sanan rakastua.
”Alika, olen pahoillani”, Eoin sanoi. ”En tiennyt, millaista elämä siellä jossakin on.”
”Ei tämä ole sinun syytäsi”, minä sanoin masentuneena. Se olisikin helppoa, jos voisin syyttää jotakuta tästä. ”Kiitos kun kuuntelit minua.”
”Ei tarvitse kiittää. Se on minun tehtäväni”, Eoin sanoi ja hymyili. Laitoin vasta nyt merkille, että hänellä oli hurmaava hymy. Sellainen hieman vino hymy, jossa oli sopivasti ilkikurisuutta. ”Noh, my lady, mikä saisi sinut taas piristymään?”
”En tiedä. En ole koskaan ajatellut asiaa. En ole kai koskaan tehnyt mitään, mikä saisi minut piristymään”, minä huokaisin.
”Minä tiedän. Kylällä on tänään tanssit. Anna minun viedä sinut sinne”, Eoin sanoi innostuneena.
”En minä osaa tanssia”, sanoin varovasti, yrittäen olla lannistamatta Eoinia.
”Minä opetan sinua. Eikä sillä ole merkitystä, sillä kentaurin kanssa tanssiminen on erilaista kuin mikään muu tanssiminen”, Eoin nauroi.
”Hyvä on”, minä lupasin, vaikken tiennytkään mihin lupauduin.

”Et kertonut, että tanssit ovat täällä näin iso asia”, sanoin Eoinille, joka talutti minua kohti kylää. Kylä oli pieni, mutta sieltä kantautuva musiikki ja meteli antoi ymmärtää toisin.
”Me osaamme ottaa ilon irti elämästä”, Eoin vastasi.
Päivä oli ollut ihmeellinen. Me olimme Eoinin kanssa kiertäneet talon tiluksia ja Eoin oli näyttänyt minulle kaikkein kauneimmat paikat. Olimme puhuneet kaikesta, mitä maan ja taivaan välillä on ja enemmänkin. Hän sai minut unohtamaan, että minä katoaisin tänä yönä. Itse asiassa unohdin kaikki muutkin huoleni. Elin kerrankin hetkessä.
”Tule, mennään tanssimaan”, Eoin hoputti minua.
”Miten me voimme muka tanssia yhdessä? Sinä olet niin paljon korkeampi kuin minä!” minä aloin hieman katua sitä, että lupauduin tähän. En halunnut nolata itseäni kaikkien edessä. Sitten näin tanssijat. Kentaurit ja ihmiset tanssivat villin musiikin tahtiin. Kun katsoin ihmisten ja kentaurien muodostamia pareja, tajusin miten tämä tanssi meni. Ihmisten jalat tuskin koskettivat maata, niin usein kentaurit nostivat heitä ilmaan.
”Sinä lupasit minulle. Ja mehän tanssimme koko illan”, Eoin nauroi.
Minä nyökkäsin hieman epäröiden ja Eoin tarttui käteeni. Hän nosti sen ylös, niin kuin valssissa ja toisen käden hän asetti lanteilleni. Eoin joutui kumartumaan yltääkseen. Sitten hän nykäisi minut liikkeelle ja minä unohdin täysin, etten osannut tanssia.
Me kiepuimme ihmisten välissä, sulauduimme joukkoon. Päätäni huimasi joka kerta kun Eoin nosti minut ilmaan ja painoi itseään vasten. Kertaakaan hän ei kompuroinut, vaikka tahti oli hurja. Eikä hän päästänyt minusta irti, mikä oli hyvä, sillä minusta tuntui siltä kuin olisin voinut kaatua ilman tukea. Joka kerta kun tanssissa tuli kohta, jossa minun jalkani koskettivat maata, Eoin kieputti minua ympäri. Olin monta kertaa sotkeutua jalkoihini, mutta sitten tanssi jatkui eteenpäin ja olin taas rytmissä mukana.
”Minun pitää päästä välillä lepäämään!” huusin Eoinille musiikin yli ja Eoin nyökkäsi. Hän tanssitti minut väkijoukon laidalle ja laski maahan varovasti. Tunsin oloni vanhojen satujen prinsessaksi.
”No, joko alkavat murheet unohtua?” Eoin naljaili.
”Mitkä murheet?” minä nauroin takaisin. Katsoin ympärilleni ja näin taivaanrannan, joka oli muuttunut punertavaksi. Päätin, että kerrankin minä en antaisi illantulon estää hauskanpitoa. Minähän valvoisin myöhään Eoinin kanssa ja nauttisin elämästä.
”Teenkö hirveän etikettivirheen, jos avaan hiukseni?” kysyin. Eoin naurahti ja osoitti tanssilattialle, jossa muutamalla naisella oli hiukset auki.
”Ei täällä kukaan välitä, eikä meillä ole niinkään sääntöjä siitä, miten hiustesi pitäisi olla”, Eoin vastasi. Siispä minä avasin nutturan, jonka Brigid oli minulle tehnyt. Hetken mietittyäni tartuin Eoinin käteen ja solmin hiusnauhani hänen ranteeseensa.
”Pidä se muistona minusta”, minä sanoin ja pörrötin hiuksiani.
”Alika…” Eoin mutisi. ”Minä lupasin itselleni, etten mainitsisi tästä mitään, mutta en voi tälle mitään. Kunpa sinun ei tarvitsisi mennä.”
”Niinpä. Tämä on paras todellisuus, jossa olen koskaan ollut”, minä sanoin hymyillen. ”Sinä teet tästä paikasta täydellisen.”
Eoin yllätti minut kumartumalla aivan lähelleni. Hän haparoi molemmat kätensä lanteilleni ja painoi huulensa vasten omiani. Hetken olin niin ällistynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten minun järkevä puoleni sanoi sopimuksensa irti ja minä vastasin suudelmaan. Nostin käteni Eoinin niskaan ja vedin hänet entistä lähemmäs. Täydellinen maailma, täydellinen mies, täydellinen ensisuudelma, mitä muuta ihminen voi toivoa? Minun kohdallani vastaus tietenkin oli ilmeinen, minä halusin jäädä, mutta sysäsin sen ajatuksen syrjään. Siinä pienessä hetkessä maailma oli täydellinen.

Myöhemmin sinä iltana, kun olimme tanssineet niin paljon, että minun hiukseni olivat aivan sotkussa ja pääni sekaisin, me kävelimme käsi kädessä kohti Eoinin kotia. Olimme melkein ovella, kun minä pysähdyin.
”Odota. Minä tiedän, että minun pitäisi sanoa ainakin Brigidille hyvästit, mutta en ole valmis siihen. Haluaisin vain olla sinun kanssasi. En halua, että tämä ilta päättyy koskaan”, minä sanoin hiljaa.
”Lady Alika”, Eoin sanoi ja kumartui suukottamaan suupieltäni. ”Sinun ei ole koskaan pakko sanoa hyvästejä. Me voimme kuvitella, että heräät huomenna täältä ja että meillä on kaikki maailman aika. Leikitään tämä ilta, että sinä olet normaali nuori nainen.”
”Minä pidän siitä ajatuksesta”, minä sanoin ja yllätyin itsekin, kun nyyhkäisy karkasi kurkustani. ”Tiedätkö, minulla oli säännöt. Niiden avulla minä selvisin päivästä toiseen. Tärkein niistä oli, etten saisi kiintyä aikaan, paikkaan tai henkilöön.”
”Sellainen elämä ei ole sinua varten. Sinä ansaitset rakkautta”, Eoin sanoi pehmeästi. ”Ja maailma ansaitsee sinun rakkautesi. Tule, mennään puutarhaan. Ollaan siellä niin kauan, kunnes tähdet tulevat esiin.”
”Hyvä on. Mutta eivätkö kaikki mene nukkumaan ennen sitä?” kysyin ja Eoin hymyili surullisesti.
”En minä. Minä olen täällä niin kauan kuin sinä tarvitset minua”, Eoin sanoi ja me kävelimme Brigidin huolella pitämään puutarhaan. Kukkien tuoksu oli huumaava, vaikka oli ilta ja niistä suurin osa oli ummessa. En halunnut myöntää sitä, mutta olin väsynyt. En kuitenkaan antanut periksi väsymykselle vielä. Me laskeuduimme nurmikolle, minä painauduin nojaamaan Eoinin rintakehää vasten.
”Kerro minulle tarina”, minä pyysin.
”Mitä haluaisit kuulla?” Eoin kysyi ja hymyili.
”Kerro mitä sinun nenällesi tapahtui”, minä vastasin hymyyn.
”Ei siitä ole paljoa kerrottavaa, riitelin Aeborin kanssa ja hän kun on tulisielu, niin hän iski minua kasvoihin. Voit uskoa, että olisin halunnut tappaa hänet sen jälkeen kun tajusin, että hänen lyöntinsä tulisi näkymään kasvoillani koko loppuelämäni. Me taisimme riidellä siitä, että kumpi joutuu nukkumaan pienemmässä huoneessa. Minä sain sen huoneen”, Eoin kertoi. ”Väsyttääkö sinua?”
”Väsyttää”, minä vastasin. ”Ei sitä voi oikein kieltääkään.”
”Nuku sitten”, Eoin sanoi hellästi. Hän karaisi kurkkuaan ja alkoi laulaa hiljaa. ”Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt kuuluu keijujen äänet. He tanssivat taas koko yön laulaen, koko yön laulaen.”
Saatuaan säkeistön loppuun hän huokaisi hiljaa ja katsoi taivaalle. Minäkin katsoin ja näin tähtimeren yläpuolellamme. Aika oli loppumassa.
”Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa. Nyt syttyy tähtöset pienet. Ne oottavat taas läpi yön loistaen, läpi yön loistaen”, Eoin lauloi toisen säkeistön. Minä yritin taistella unta vastaan, mutta silmäni sulkeutuivat väkisin. ”Hyvin hiljaa, hyvin hiljaa, nyt sammuu keijujen äänet. He liitävät taas ylös luo tähtien, ylös luo tähtien.”
Eoin huokaisi jälleen, tunsin hänen rintakehänsä nousevan. Olisin halunnut avata silmäni, mutta se tuntui niin vaikealta.
”Hyvää yötä, pieni keijukaiseni”, Eoin sanoi ja ne olivat viimeiset sanat, jotka kuulin ennen nukahtamistani.